Hei nettipappi!

Oletko todella jyrkästi sitä mieltä avioero- ja avioliittoasioista, mitä kirjoitit? Mielestäni asenteesi on kohtuuttoman jyrkkä suhteessa uudelleenavioitumiseen ja uskovan sekä ei-uskovan avioliittoon.

On jo tarpeeksi vaikeaa olla avioliitossa itse hetki (pari vuotta) sitten uskoontulleena, kun puoliso ei halua keskustella eikä kuulla ko. aiheesta. Toki minulla on paljon muita ystäviä, joiden kanssa voin asioita pohtia. Mielestäni minun ainoa keinoni on rukoilla puolisoni puolesta, mutta vain Jumala voi herättää uskon! Hätä läheisien puolesta on suuri, vaikka tosiaan en voi kuin toivoa ja rukoilla, ja jättä asiat Jumalan hoidettaviksi.! Ja vaikka avioliitossa on kai meillä kaikilla joskus vaikeita aikoja, en toki koe avioeroa hyvänä ratkaisuna aikuisten enkä lapsienkaan kannalta "uskonnollisin perustein".

Entä mikä on mielipiteesi uudelleen avioitumisesta, jos uskova on jättänyt uskovan puolisonsa, mutta mitään pettämiseen viittaavaakaan ei ole taustalla. Pitäisikö hyvin nuoren aikuisen elää sinkkuna loppuelämänsä, vaikka ei ole itse liitosta lähtenyt? Tuntuu myös aika kohtuuttomalta, ettei avioeron jälkeen voisi avioitua uudelleen! Ihmisten kohtalot ja elämänkuviot ovat niin moninaisia, ettei mielestäni voi antaa yksiselitteisiä ohjeita näistä asioista. Lisäksi kaikenikäiset tarvitsisivat hellyyttä ja hyväksyntää, ei kai yksi epäonnistunut suhde voi leimata koko loppuelämää.

Ymmärrän, että ohjeet perustuvat Raamattuun, mutta noudattako niitä oikeastaan kukaan, edes "uskovaiset" itse? Sitäpaitsi toisen "uskoakin" on hyvin vaikea ryhtyä määrittelemään, eikä se ole meidän ihmisten tehtäväkään, luulisin! Emme näe toisten ihmisten sydämiin.

Nim. Muutenkin tätä suurta uskon mysteeriä jatkuvasti ihmettelevä