Hei!

Minulla on neljä palvelustehtävää seurakunnassa. Kaksi on siinä seurakunnassa, johon kuulun, yksi siinä lähellä olevassa seurakunnassa ja yksi on sitten sellainen vähän laajempi juttu.
Näistä kahteen tehtävään olen saanut Jumalan kutsun ja sitä heti noudattanut. Nämä kaksi tehtävää sujuvat hyvin.

Kysymys onkin näistä kahdesta tehtävästä seurakunnassa, joihin en ole saanut suoraa Jumalan kutsua.

Tai toisessa toimii puolisoni vastuunkantajana, mutta hänellä on ollut vaikeuksia hallita niin suurta joukkoa, esim. muutama kerta sitten syttyi melkein tulipalo siellä. Muutenkin on ollut vaikeuksia. Itse ajattelin, että menen sinne auttamaan, jotta saadaan tilanne paremmin hallintaan. Vastuunkantajat (heitä on monta), hyväksyivät minut sinne ja sanoivat, että "apua tarvitaan". Kysymys kuuluu, että kai minä voin mennä sinne, vaikka minulla ei ole nimenomaista Jumalan kutsua sinne, vaan haluan varmistaa, että kaikki sujuu hyvin. Onko minulla oikea motiivi tehdä Jumalan valtakunnan työtä?

Sitten on tämä yksi tehtävä vielä, johon itse ehdotin itseäni. Minulla oli silloin noloa syntiä elämässäni ja halusin peittää sitä syntiä aloittamalla tekemään jotakin näin hurskasta työtä. Ettei kukaan näkisi kuinka syntinen olen.  Eli motiivi oli peittely. Synnilläni ei ollut mitään tekemistä tuon työn kanssa, mitä tein, tein sen Jumalan valtakunnan palvelustyön ihan hyvin ja minua kiiteltiin, että tulin sinne kuin Taivaan lahja. Oikeasti tarkoitukseni oli näyttää hurskaalta, koska samaan aikaan olin hyvin epähurskas. Eli ehdotin itseäni siihen tehtävään parantaakseni mainettani. Noloa.
Olen sittemmin päässyt ko. nolosta synnistä eroon. Olen silti jatkanut tuota työtä ja vetänyt siihen mukaan puolisonikin. Mutta nyt teen sitä siitä syystä, että olen aloittanut sen ja minuun luotetaan. Teen sitä nykyään velvollisuudentunnosta enkä peitelläkseni jotakin. Työn olen aina tehnyt ihan samalla tavalla, motiivi on vain vaihtunut. Mitä mieltä olet tästä? Häpeän niin sitä syntiäni, koin, että minun on ikään kuin peiteltävä paha toimintani hyvällä toiminnalla tms. En osaa paremmin selittää. 

Vieläkin saatan kyllä ajatella, että onneksi minulla on noita Jumalan valtakunnan tehtäviä, että on sentään jotakin, mitä teen oikein ja hyvin. Kun sitä syntiä tahtoo elämään aina tulla, niin nuo on ikään kuin vastapainoa tuolle syntiselle luonteenlaadulleni. Ajattelenko ihan väärin?


EDIT: Otsikkoa täsmennetty. Marko

Vielä tarkennusta tuohon halauskysymykseen, että siis voidaanko halaus laskea aviorikokseksi, jos siinä on jotain tunnetta mukana, siis muuta kuin "kiva nähdä Sinua" -tunnetta. Entä halailu, sehän on jo aika pitkälle menevää ja siinä helposti tulee enemmänkin mieleen. Tai voi tulla.

Sitten vielä siitä himoiten katsomisesta, niin voihan sitä ajatella sopimattomalla tavalla jotakuta ihmistä, vaikka hän ei olisi mailla halmeilla eikä siis katsomisen kohteena. Eli miettii jotakin ihmistä ja sitten haaveilee hänestä. Entä sellainen ajattelu, että "entä jos olisin naimisissa tuon ja tuon ihmisen kanssa, millaistakohan elämäni silloin olisi?" Onko siinäkin jo aviorikos tapahtunut.

Jotkut pussailut ja muut hyväilyt on jo ihan poissuljettuja, johan se olisi aikamoinen juttu.
Sen nyt sanoo maalaisjärkikin.

Mutta entä sellainen kiintymys johonkuhun vastakkaisen sukupuolen edustajaan, että tuntee tämän tosi läheiseksi ja on kiintynyt tähän, vaikka  on itse avioliitossa. Pitäisikö tällainen läheinen kiintymysystävyyssuhde etäännyttää? Ettei sitä voida laskea aviorikoksen poikaseksi?


Eli selvää rajaa aviorikokseen haen nyt näillä kysymyksilläni.

Kiitos pitkästä ja hienosta vastauksesta. Tuntui tosi oikealta tuo, että olen varmasti siinä Jumalan koulussa. Olen nyt ottanut käyttöön vanhat kunnon polvirukoukset ja niistä tunnun saavan apua. Ne toimivat ja piristävät minua. Jotenkin siinä sen ihan fyysisestikin kokee, että Jumala on suuri ja kunnioitettava ja itse olen sitten se syntinen ja kurja. Ja anon armoa ja voimaa tehdä parannusta. Minua auttaa tosi paljon nuo polvirukoukset ja olen niistä kiitollinen. En nyt osaa muuta sanoa, anteeksi, etten kommentoi kaikkea kirjoitustasi joka kohtaa, se oli hyvin kirjoitettu kumminkin.

Täällä taas pitkän tauon jälkeen. Uskonelämäni menee aika huonosti. Olen yhä satunnaisesti tunnustellut syntejäni luotetulle papilleni, mutta siitä huolimatta uskonelämäni menee päin prinkkalaa, on mennyt jo monta kuukautta.

En saa luettua Raamattua. Minulla on ollut aina aika vaikeaa lukea Raamattua, mutta nyt se on tyssännyt kokonaan. Ongelmana minulla on jonkinlainen kauhu Raamatun sanaa kohtaan. Mitä useampi kuukausi kuluu, että en lue Raamattua, sitä enemmän pelkään, mitä siellä oikein lukee, jos sen avaan. Tavallaan pelko kasaantuu, mitä pidempi aika kuluu edellisestä lukukerrasta. Yksi päivä vähän vilkaisin, mutta en voinut yhtään peloltani keskittyä lukemiseen, kun en oikein osannut sanoa, mikä niistä pelottavista kohdista oli Jumalan puhetta juuri minulle. Olen joistakin luvuista alleviivannut melkein kaiken ja kun avaan Raamatun, niin usein ne alleviivatut kohdat avautuu enkä tiedä, onko ne Jumalan puhetta minulle vai avautuuko Raamattu vain siksi siitä kohtaa, kun olen niin paljon siitä kohtaa alleviivannut. Rukoilen yleensä nykyään vain hädissäni. Aiemmin saatoin pitkät tovit jutustella Jumalalle kaikenlaista, mutta nyt en jotenkin pysty sitäkään tekemään. En osaa sanoa mitään, jotenkin olen vain puupökkelönä Jumalan edessä enkä osaa sanoa mitään. Kumminkin saan hätäisiin rukouksiini vastauksia, joten kyllä siellä kuunnellaan, mutta en koe sellaista samaa läheisyyttä Jumalan kanssa, mitä aiemmin. Minulla on paljon erilaisia syntejä elämässä enkä jaksa ollenkaan ponnistella niitten voittamiseksi. On jotenkin täysin lyöty olo tässä uskonelämässäni. Pelkään siis Raamatun sanaa ja rukoillessani (ellei  ole hätä) en oikein osaa sanoa mitään Jumalalle. Vain noita hätärukouksia osaan sanoa. Lisäksi olen sanonut uskontunnustusta ääneen, jotta uskoni kumminkin edes jotenkin pysyy voimassa. Tuo uskontunnustus on melkeinpä pelastanut uskonelämäni. Mutta miten saan itseni lakkaamaan pelkäämästä Raamatun lukemista. Minulla on suoranainen kauhu Raamatun lukemista kohtaan ja kumminkin mitä ilmeisimmin sitä tarvitsisin? Sieltä tulee kumminkin niitä kohtia, että pitää tehdä parannus, mutta kun ei minusta ole siihen parannuksentekemiseen, ei ole voimia tehdä parannuksia. Anna jokin hyvä neuvo.

Kiitos siunauksen toivotuksista. Rippi on hyvä asia, mutta viime aikoina olen vakuutellut papilleni, että en ole tehnyt mitään syntiä, en ole tehnyt mitään syntiä. Alkaa jo itseäkin jotenkin hävettämään ja nolottamaan alituinen synninteko. Ei millään enää meinaisi luonto taipua tunnustamaan yhtään syntiä. Tekisi mieli mieluummin kehua itseään, mutta ei sitäkään oikein kehtaa.  On löytynyt ihana pappi ja ihana mahdollisuus tunnustaa synnit, niin luonto pistää vastaan. Se on se oma uppiniskaisuus joka pistää vastaan, ei millään meinaa antaa myöten tunnustaa enää yhtään syntiä. Kun kerran tunnenkin hänet, niin syntien tunnustamisen häpeä on liian suuri, koitan antaa papille hyvän kuvan itsestäni ja siihen hyvään kuvaan ei synnit kuulu. Hullua, eikö totta.

Siunattua kesää!

Kiitos kovasti!  Tuo neuroottisuussana loukkaa minua kyllä erittäin paljon, mutta ei toisten sanoille oikein voi mitään, mutta kerroinpahan vain, mitä tunteita se minussa aiheuttaa. Pahan mielen sain noista sanoista ja varsinkin kun sitä toistellaan jo toistamiseen, niin pahoitin mieleni jo toistamiseen. Itse olen omasta mielestäni tunnollinen ja vilpitön synnintunnustuksessakin.  On hyvä olla aralla tunnolla ja kun on aralla tunnolla, se synnintunto tulee kyllä hyvin nopeasti ja sitä mukaa tarve tunnustaa syntinsä. Tottakai tulee tehdä muutakin, käydä seurakunnan kokouksissa / kirkossa, tehdä Jumalan valtakunnan työtä, lukea Raamattua, rukoilla sekä ottaa ehtoollista aina kun sitä tarjotaan. Mutta kaikkia noita minä jo noudatan. Mutta toivotan Siunausta ja annan anteeksi.

Hyvä vastaus muuten, mutta se kohta, että päivittäinen ripittäytyminen kuullostaa neuroottiselta, niin siihen sanon, että soo soo 

Meidän lestadiolainen uskonnonopettaja opetti meille (tuolloin ihan lapsille), että ihminen tekee joka päivä syntiä. Kun on monen kymmenen vuoden takaiset synnit tunnustamatta (no ei enää, kiitos ahkeran synnintunnustuksen), ja siihen sitten päälle kertyy joka päivä uutta tunnustettavaa ja lisäksi pitää tunnustaa vanhempiensa synnit, niin tunnustettavaa on paljon. Mutta siis se, kun ei saa tehtyä parannusta joistakin asioista siten, että ne tulisivat kertaheitolla selviksi, vaan sitä tekee samaa syntiä uudestaaan ja uudestaan, niin siitä sitä syntitaakkaa tulee lisää. Raskasta tämä syntisenä olo. 

Onko netissä jotain paikkaa, jossa voisin tunnustaa syntini aina päivittäin ja anonyymisti?

Olen tunnustanut netin kautta yhdelle ihanalle papille, mutta pelkään ylikuormittavani häntä, joten mietin, että olisiko jotain palvelua tms. Minulle riittää, että saan ne tunnustettua, en tarvitse vastauksia, kommentteja tms. vaivannäköä toiselta puolelta. Lisäksi tuo pappi on jollain tasolla tuttu ja kun  menen kuuntelemaan hänen saarnojaan, niin olo hänen edessän on alaston, kun hän tietää kaikki syntini. Siksi mietin sitä anonyymiä tunnustusmahdollisuutta.