Näytä kirjoitukset
1
Kysy Nettipapilta / Sairas vai syntinen
« : 19.01.2015 - klo:14:14 »
Tiedän, nyt mennään aika heikoille jäille ja arkojen asioiden pariin. Olen kuitenkin kyllästynyt yksin pyörittelemään pääni sisällä tätä ajatuspaljoutta ja kysymysten tulvaa, enkä oikein muutakaan paikkaa keksinyt, jossa voisi "ääneen" tällaisia asioita miettiä ja ehkä jopa jonkinlaisia vastauksia saada.
Elämäni ei ole mennyt aivan putkeen ja matkanvarrella on ollut kaikenlaisia haasteita. Pahaa oloani olen oireillut syömisen kautta eli toisin sanoen olen sairastanut syömishäiriötä sen eri muodoissa kymmenisen vuotta. Nyt olen aikuinen ihminen, joka tekee edelleen työtä toipumisen eteen. Missään vaiheessa sairaushistoriaa, ei kukaan vastaantulija olisi voinut päätellä minun olevan sairas, mutta melko synkissä vesissä on kyllä tullut uitua. Nyt tilanne on parempi, minulla on hyvä terapeutti ja läheisiä tukenani. Oman hyvinvointini ja toipumiseni kannalta on tärkeää saada apua niihin asioihin, kokemuksiin ja hankaluuksiin, jotka ovat syömishäiriön taustalla. Tärkeimmät oivallukset, ratkaisut ja vastaukset löytyvät jostain hyvin kaukaa syömisoireilusta.
Uskonelämän suhteen olen kuitenkin huomannut jääväni pahasti solmuun syömishäiriöoireiluni kanssa. Sairauteni aiheuttaa minulle paljon syyllisyyttä ja tunnen itseni jollakin tavalla erityisen syntiseksi, koska en kykene suhtautumaan ruokaan normaalisti ja se on niin suuressa roolissa elämässäni. Olen kyllä kiitollinen siitä, että ruokaa on ja kaikki perustarpeet tulee tyydytettyä, mutta koen jollakin tavalla käyttäväni väärin Jumalan antamaa lahjaa. En osaa syödä säännöllisesti ja normaalisti: ahmin, paastoan ja taas ahmin... ja saatan kehoni epätasapainoiseen ja kurjaan tilaan. Tuskinpa Jumala on kovin innoissaan tavasta, jolla kohtelen kehoani, Pyhän Hengen Temppeliä. Nykyään synnintunnustukseni keskittyvät vain siihen, kuinka olen selviytynyt syömisten kanssa. Jatkuva syyllisyyden kantaminen sairaudesta ja oireilusta turhauttaa. Miksi minun pitäisi pyydellä Jumalalta anteeksi sairauttani?! Ihan yhtä vähän olen päättänyt sairastua syömishäiriöön kuin syöpäpotilas syöpäänsä. Välillä on jopa tullut kiukuttua Jumalalle, että mitä ihmetä Hän on minulle tällaisen sairauden antanut - Jumalanhan minulta anteeksi kuuluisi pyytää. Mutta siis tiivistetysti kysymykseni on se, että miten minun tulisi Jumalan edessä suhtautua omaan siarauteeni ja onko minun todella syytä kokea syyllisyyttä ja pyydellä anteeksi oireilua? Se ei tunnu aidolta, koska tiedän, että ongelmani eivät katoa yhdessä yössä vaikka kuinka pahoillani ja synnintuntoinen olisin. Aina kuitenkin löydän itseni toistamasta samoja haitallisia kuvioita, kunnes toivon mukaan joskus hamassa tulevaisuudessa olen pikku hiljaa oppinut huomaamaan, että en enää tarvitsekaan oireiluani selvitäkseni elämästä.
Toinen asia, joka on aiheuttanut ristiriitaisia ajatuksia mieleni sisällä on kysymykset itseni hyväksymisestä ja siitä, millaisena ihmisenä minun tulisi itseni nähdä. Terapiassa tärkeitä teemoja ovat armollisuus, lempeys ja hyväksyntä. Se, että oppisi suhtautumaan itseensä vähemmän vaativasti ja ankarasti - ennemmin lempeästi hyväksyvällä tavalla. Ja oppisi luottamaan elämään ja näkemään sen valoisammin, eikä niin pelokkain silmin. Toisaalta taas Raamattu viestii vahvasti ihmisen syntisyydestä ja siitä, kuinka kaikin puolin pahoja, kurjia, huonoja ja syntisiä ihmiset ovat. Eli terapia yrittää opettaa, kuinka rakastaa itseään enemmän ja Raamattu taas opettaa, kuinka ymmärtää paremmin omat heikkoutensa, oma syntisyytensä ja oma pahuutensa. Yritähän tässä nyt sitten pitää ajatukset kasassa, mieli kirkkaana ja Jumalasuhde kunnossa.
Tekstiä pukkasi nyt sen verran runsaanlaisesti, että olisihan tämän viestin voinut pohdintapalstallekin laittaa. Halusin sen kuitenkin tänne, sillä en kaipaa mitään yleistä moralisointia, vaan papin näkemyksiä kysymyksiini ja pohdintoihini liittyen.
ps.Kaiken kokemani jälkeen, on kyllä vaikea uskoa, että Jumala todella toivoisi jonkun paastoavan hänen takiaan, sehän laittaa ihmisen mielen ja kehon aivan vikaraiteille!
Elämäni ei ole mennyt aivan putkeen ja matkanvarrella on ollut kaikenlaisia haasteita. Pahaa oloani olen oireillut syömisen kautta eli toisin sanoen olen sairastanut syömishäiriötä sen eri muodoissa kymmenisen vuotta. Nyt olen aikuinen ihminen, joka tekee edelleen työtä toipumisen eteen. Missään vaiheessa sairaushistoriaa, ei kukaan vastaantulija olisi voinut päätellä minun olevan sairas, mutta melko synkissä vesissä on kyllä tullut uitua. Nyt tilanne on parempi, minulla on hyvä terapeutti ja läheisiä tukenani. Oman hyvinvointini ja toipumiseni kannalta on tärkeää saada apua niihin asioihin, kokemuksiin ja hankaluuksiin, jotka ovat syömishäiriön taustalla. Tärkeimmät oivallukset, ratkaisut ja vastaukset löytyvät jostain hyvin kaukaa syömisoireilusta.
Uskonelämän suhteen olen kuitenkin huomannut jääväni pahasti solmuun syömishäiriöoireiluni kanssa. Sairauteni aiheuttaa minulle paljon syyllisyyttä ja tunnen itseni jollakin tavalla erityisen syntiseksi, koska en kykene suhtautumaan ruokaan normaalisti ja se on niin suuressa roolissa elämässäni. Olen kyllä kiitollinen siitä, että ruokaa on ja kaikki perustarpeet tulee tyydytettyä, mutta koen jollakin tavalla käyttäväni väärin Jumalan antamaa lahjaa. En osaa syödä säännöllisesti ja normaalisti: ahmin, paastoan ja taas ahmin... ja saatan kehoni epätasapainoiseen ja kurjaan tilaan. Tuskinpa Jumala on kovin innoissaan tavasta, jolla kohtelen kehoani, Pyhän Hengen Temppeliä. Nykyään synnintunnustukseni keskittyvät vain siihen, kuinka olen selviytynyt syömisten kanssa. Jatkuva syyllisyyden kantaminen sairaudesta ja oireilusta turhauttaa. Miksi minun pitäisi pyydellä Jumalalta anteeksi sairauttani?! Ihan yhtä vähän olen päättänyt sairastua syömishäiriöön kuin syöpäpotilas syöpäänsä. Välillä on jopa tullut kiukuttua Jumalalle, että mitä ihmetä Hän on minulle tällaisen sairauden antanut - Jumalanhan minulta anteeksi kuuluisi pyytää. Mutta siis tiivistetysti kysymykseni on se, että miten minun tulisi Jumalan edessä suhtautua omaan siarauteeni ja onko minun todella syytä kokea syyllisyyttä ja pyydellä anteeksi oireilua? Se ei tunnu aidolta, koska tiedän, että ongelmani eivät katoa yhdessä yössä vaikka kuinka pahoillani ja synnintuntoinen olisin. Aina kuitenkin löydän itseni toistamasta samoja haitallisia kuvioita, kunnes toivon mukaan joskus hamassa tulevaisuudessa olen pikku hiljaa oppinut huomaamaan, että en enää tarvitsekaan oireiluani selvitäkseni elämästä.
Toinen asia, joka on aiheuttanut ristiriitaisia ajatuksia mieleni sisällä on kysymykset itseni hyväksymisestä ja siitä, millaisena ihmisenä minun tulisi itseni nähdä. Terapiassa tärkeitä teemoja ovat armollisuus, lempeys ja hyväksyntä. Se, että oppisi suhtautumaan itseensä vähemmän vaativasti ja ankarasti - ennemmin lempeästi hyväksyvällä tavalla. Ja oppisi luottamaan elämään ja näkemään sen valoisammin, eikä niin pelokkain silmin. Toisaalta taas Raamattu viestii vahvasti ihmisen syntisyydestä ja siitä, kuinka kaikin puolin pahoja, kurjia, huonoja ja syntisiä ihmiset ovat. Eli terapia yrittää opettaa, kuinka rakastaa itseään enemmän ja Raamattu taas opettaa, kuinka ymmärtää paremmin omat heikkoutensa, oma syntisyytensä ja oma pahuutensa. Yritähän tässä nyt sitten pitää ajatukset kasassa, mieli kirkkaana ja Jumalasuhde kunnossa.
Tekstiä pukkasi nyt sen verran runsaanlaisesti, että olisihan tämän viestin voinut pohdintapalstallekin laittaa. Halusin sen kuitenkin tänne, sillä en kaipaa mitään yleistä moralisointia, vaan papin näkemyksiä kysymyksiini ja pohdintoihini liittyen.
ps.Kaiken kokemani jälkeen, on kyllä vaikea uskoa, että Jumala todella toivoisi jonkun paastoavan hänen takiaan, sehän laittaa ihmisen mielen ja kehon aivan vikaraiteille!
