Kiitos kovasti nopeasta vastauksesta ja toivotuksista! 

Kerroit, että on vaikea löytää näkökulmia siihen, miksi tilanne olisi syntiä. Haluaisin vielä avata, mihin lähtökohtiin omat ajatukseni perustuvat. Ensimmäinen tekijä on se, että vihille meno menee kehoituksen (epäuskoisen aisapariksi ei sovi ryhtyä) edelle. Kai tästä myös ajatus puolison epäjumalan asemasta on kummunnut.

Sekin vielä, että tuntuu, ettei kohta 1. Kor. 7:12-13 koske minua, sillä se puhuu mielestäni niistä tapauksista, joissa uskoontulo on tapahtunut jo aviossa ollessa, ei ennen avioliiton solmimista.

Lopuksi vielä yksi valinnantekoon liittyvä kohta:”Mutta joka epäröi ja kuitenkin syö, on tuomittu, koska se ei tapahdu uskosta; sillä kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä.” (Room. 14: 23)

Tämmöisiä ajatuksia siis omalta osaltani. Varsinkin viimeinen kohta on kipeä, sillä koen niin helposti epäröiväni mikä on oikein. Ei auta kun laittaa kädet ristiin ja toivoa, että saisin vihdoin mielenrauhan asiassa.

Hyvää ja siunattua kevättä!

Lämmin kiitos Marko jälleen kerran vastauksestasi, johon on uponnut varmasti tovi jos toinen! Kylläpä huokaisin luettuani vastauksesi loppuun, olen huojentunut! Ja iloinen myös siitä, että olen päätynyt tänne kyselemään ja saanut neuvoa  Raamattua huomattavasti enemmän tuntevalta olen viettänyt paljon aikaa omassa ajatusmaailmassa asian kanssa ja helposti siinä hämmentyy ja ei osaa erottaa, mitkä ovat omia ajatuksia. Siunausta tärkeälle työllesi!  tällaista toimintaa saisi olla lisää, koska onhan nuorilla helpompi lähestyä tätä kautta, kun suoraan ovelle koputtamalla!

Olen nuori aikuinen, joka on ehkä elämänsä vaikeimmassa tilanteessa. Olen asunut kumppanini kanssa yhdessä kahdeksan vuotta. Vuodet ovat vierineet ilman tunnontuskia, kunnes pari kuukautta sitten heräsin tutkiskelemaan uskon asioita ja lukemaan Raamattua. Koen, että pari kuukautta olen etsinyt Jumalaa ja sitä, mikä on oikein. Etsimisen myötä asenteeni esiaviolliseen seksiin ja avoliittoon on muuttunut ja koen niiden olevan väärin. Päädyin näiden mietteiden myötä pidättäytymään seksistä, mikä on avoliitossa hyvin vaikeaa. Lankeamisia on tapahtunut ja olen näitä täysin murtuneena katunut. Myös ahdistus ja syyttävät ajatuksen ovat tulleet tutuksi. Lankeamisen hetkellä päässäni on pyörinyt Raamatun kohtia ”ei ole uhria..”, ”..tallaa jalkoihinsa Jumalan pojan”. Raamatusta löytyy paljon ahdistavia ja varoittavia esimerkkejä: Esau hylättiin, vaikka hän kyynelin pyysi mahdollisuutta rikkeensä peruutukselle. Heprealaiskirjeessäkin sanotaan, ettei ole uhria jos ehdoin tahdoin tekee syntiä. Voiko näin ollen olla tilannetta, jossa ihminen haluaisi tehdä parannuksen, muttei saa enää anteeksi ja mahdollisuutta parannukseen? Voiko olla, etten saa anteeksi tietoisia lankeemuksiani esiaviolliseen seksiin, vaikka kyynelin olen niitä katunut ja pääsyä pois halunnut? Voiko täysin luottaa anteeksiantamukseen?

Entä sitten jos haluaa tehdä parannuksen ja tämä parannus ei olekaan hyvä? Kumppanini kosi minua hiljattain. Naimisiinmeno olisi parannus, mutta ongelma on siinä, että kumppanini uskosta en voi olla varma ja olisi väärin ryhtyä epäuskoisen aisapariksi. Kumppanini ei ole puhdas ateistikaan ja hän selvästi etsii uskoa ja lukee satunnaisesti Raamattua. Mutta mitä jos asian kanssa ei käy hyvin ja hän ei usko? Arvomaailma meillä on aika samanlainen: jos naimisiin mennään, se tapahtuu kirkossa, jos lapsia tehdään he kastetaan. Uskovaisia hän ei lyttää, Raamattua saan lukea rauhassa.

Olen ahdingossa, miten voin tietää mikä on oikein? Olemme olleet yhdessä niin kauan, että kumppanin jättäminen tuntuisi oudolta. Jos kyseessä olisi tuore suhde, kaikki olisi helpompaa. Onko nyt aika valita Jeesuksen seuraamisen ja kumppanin välillä? Jos valitsen mennä naimisiin, olenko niin kuin Esau, joka myi esikoisuutensa keitosta?