Luku 1 - Kolmiyhteinen Jumala
Ensimmäinen luku lähtee liikkeelle perusteista, mutta käsittelytapa kutittelee varmasti. Jatkossa pyrin saamaan teksteistä lyhyempiä, mutta tämä asia vaatii jonkin verran tekstiä.

Hei Nipa!

Kysymyksesi on selkeä, ja yhtä yksinkertainen on myös vastaus: Kyllä!

Kaikkein suurin mahdollinen synti on Jeesuksen kieltäminen. "Synti on siinä, että ihmiset eivät usko minuun." (Joh. 16:9) Tämä on hyvin loogista. Koska Jeesukseen uskomalla ihminen saa kaikki synnit anteeksi, niin ainoa synti, jota ihminen ei saa anteeksi, on se, että hän ei usko Jeesukseen, kieltää hänet ja hylkää hänet.

Jos joku kieltää Mooseksen lain, hänet tuomitaan säälittä kuolemaan; siihen riittää kahden tai kolmen todistajan sana. Kuinka paljon ankaramman rangaistuksen ansaitseekaan mielestänne se, joka polkee jalkoihinsa Jumalan Pojan, pitää epäpyhänä liiton verta, jolla hänet itsensä on pyhitetty, ja häpäisee armon Henkeä! (Hepr. 10:28-29)

Herkällä omallatunnolla oleva ihminen joutuu tällaisten sanojen äärellä todella aralle paikalle. Jokainen näet tunnistaa elämästään hetkiä, jolloin on hävennyt Jeesusta tai suorastaan kieltänyt hänet. Onko sen jälkeen siis enää mitään toivoa? On. Sen vuoksi meillä on erityisen vahva kertomus Pietarista, joka todella näyttävästi kielsi Jeesuksen.

Pietari sai anteeksi, koska hän ei jäänyt "kieltämisen tilaansa". Pietari tajusi jo heti kieltämisen jälkeen syntinsä, ja itki niitä katkerasti. Se kuvaa hyvin sitä, miten Pietari näki syntinsä. Raamattu ei kerro meille, millä tavoin Pietari asiaa pohti ja mitä hän teki. Mutta kaikesta voimme päätellä, että hänelle kieltäminen ei ollut pysyvä ajattelumalli. Hän halusi kieltämisen jälkeenkin saada anteeksi ja pysyä uskossa Jeesukseen. Niinpä meillä on Johanneksen evankeliumissa hieno kertomus siitä, kuinka Jeesus käy tuon kieltämisen läpi Pietarin kanssa. Pietari kielsi kolme kertaa. Jeesus kysyi kolme kertaa, rakastaako Pietari edelleen häntä. Vaikka Pietari kielsi, Jeesus ei kieltänyt. Sitä on anteeksiantamus.

Jeesus ja Pietari
Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?"  "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani."
Sitten hän kysyi toistamiseen: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?"  "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani."
Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: "Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?"  Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: "Olenko minä sinulle rakas?" , ja hän vastasi: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun lampaitani.
Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo." Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: "Seuraa minua." (Joh. 21:15-19)

Hei Ville!

Hormooneilla on valtavan suuri merkitys ihmisen fysiikkaan ja psyykkeeseen. Ei siis mikään ihme, jos testosteronihoidot ovat korostaneet sinun kokemustasi miehisyydestä. Sukupuolivietin osalta korostunut miehisyyden tunne on varmasti niitä näkyvimpiä ja tuntuvimpia maskuliinisuuden muotoja. Mutta aivan varmasti se heijastuu myös ajatteluun, joskaan omalla biologian ja psykologian tuntemuksellani en uskalla ryhtyä luokittelemaan sitä, mihin suuntaan kohonnut testosteronitaso missäkin asiassa ajatuksia kuljettaa.

En myöskään pysty millään tavalla ottamaan kantaa siihen, mistä ajatuksesi naimisiin menosta ja perinteisestä perhemallista nousee. Suoranaisesti en ajattele, että testosteroni itsessään aiheuttaisi mitään hengellistä etsintää. Päinvastoin voisi jopa ajatella inhorealistisesti sitenkin, että testosteronia tihkuva miehisyys voisi haluta omistaa naisensa mahdollisimman tiukasti, jolloin ajatus avioliitosta nousee mieleen.

Siitä olen kuitenkin varma, että mitä tahansa meidän elämässämme tapahtuukaan, Jumala voi käyttää sitä ohjatakseen ihmistä tahtonsa mukaiseen suuntaan. En tiedä, miksi sinulla on herännyt ajatus puolisoosi sitoutumisesta avioliiton sitein ja miksi uskonasiat ovat alkaneet mietityttää. Mutta kannustan sinua jatkamaan tuohon suuntaan. Kristillistä ja Jumalan tahdon mukaista on mennä naimisiin. Ja elämässä kaikkein tärkeintä on elää oikeassa suhteessa Jumalaan. Olipa näiden pohdintojesi syy hormoonihoidoissa tai missä tahansa muussa, niin seuraukset ovat minun mielestäni juuri oikeat.

Toivotan teidän perheellenne siunausta ja lisääntyvää Jumalan tuntemista!

Tervehdys Ville!

Tunteet itsessään eivät ole oikeita tai vääriä. Joskus tunteet voivat tuntua erittäin hyviltä ja oikeilta, ja joskus niistä tulee itselle syyllinen tai häpeällinen olo. Mutta siitä huolimatta tunne itsessään ei ole oikein tai väärin. Merkitystä on sillä, kuinka siihen tunteeseen suhtautuu, mitä tunnetta herättäneestä asiasta oikeasti ajattelee ja miten sen suhteen käytännössä elää.

Aivan erityisesti seksuaalisuuden alueella tunne-elämä näyttelee suurta roolia, kuten itse hyvin vahvasti asian sanoitit. Kerroit, että sinun tunne-elämässäsi seksi on jatkuvan kaipuun kohde, ja laukeaminen on suorastaan parasta, mitä miehenä olemisessa voi kokea. Olet raadollisen rehellinen tunteistasi. Harva uskaltaa sanoittaa mielensä liikkeitä niin vilpittömän kuuloisesti kuin sinä.

Varsinaiseen kysymykseesi on helppo vastata, että tunne seksuaalisesta halusta tai ylpeyden tunne omasta miehekkyydestä ei ole väärin. Ja yhtä aikaa ollaan lähellä sitä rajaa, että se tunne alkaa ohjata ajattelumaailmaa ja käyttäytymistä. Paavali kirjoittaa siitä, että ruumiilla on omat halunsa, mutta niille tunteille ei pidä antaa päätösvaltaa ja ylintä hallintavaltaa meihin:

Meidän on elettävä nuhteettomasti niin kuin päivällä eletään, ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen. Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan. (Room. 13:13-14)

Jotain samankaltaista hän taisi sanoa jopa maaherra Felixille, joka ei ollut kovin mielissään Paavalin opetuksesta:

Jonkin ajan kuluttua Felix tuli juutalaisen vaimonsa Drusillan kanssa vankilaan, lähetti hakemaan Paavalia ja kuunteli, mitä tämä kertoi uskosta Kristukseen Jeesukseen. Mutta kun Paavali puhui Jumalan tahdon mukaisesta elämästä, halujen hillitsemisestä ja tulevasta tuomiosta, Felix pelästyi ja sanoi: "Saat mennä. Kutsun sinut taas toiste, kun minulla on aikaa." (Ap. t. 24:24-25)

Tuntemuksesi siitä, että sinun on tarkoitus siittää paljon lapsia, on hyvin luonnollinen. Ylipäätään sukupuolinen vietti on se käyttövoima, joka saa ihmiset kiinnostumaan parisuhteesta. Mutta jos tällaisessakin tapauksessa antaa tunteiden ohjata toimintaa, ollaan hyvin vaikeassa ja rikkinäisessä tilanteessa. (Toki olettaen, että niitä lapsia siitetään niin paljon, ettei yksi vaimo siihen riitä.) Tunne saa aikaan liikettä, mutta sitä liikettä on ohjattava viisaudella ja harkinnalla oikeaan suuntaan. Seurakunnan kaitsijoille ja palvelijoille annetut ohjeet ovat yleispäteviä, ja sopivat kenen tahansa kristityn ohjeeksi: Seurakunnanpalvelijan on oltava yhden vaimon mies, ja hänen on pidettävä hyvää huolta lapsistaan ja perheväestään. (1. Tim. 3:12) Eli vaikka tunne haluaisi saattaa maailmaan mahdollisimman paljon lapsia, niin todellisuudessa elämä on elettävä niin, että voi lapsistaan pitää huolta.

Tämän tarkemmin en osaa viestisi perusteella aiheeseen pureutua. Rohkaisen sinua pohtimaan sitä, millaisia tunteita sinulla on, ja mitkä ovat ne arvot, joiden suuntaan haluat omaa elämääsi ajatuksissasi ja teoissasi kuljettaa. Näiden välillä voi löytyä ristiriitoja, joiden tunnistaminen on ensimmäinen askel.

Hei S!

Jos keskustelisimme kasvotusten, kysyisin sinulta aivan ensimmäiseksi, mitä sinun mielestäsi usko on. Viestisi on näet hyvin selkeä ja kysymyksesi erittäin ymmärrettävä, mutta samalla siitä jää vaikutelma, jonka oikeellisuudesta en tietenkään voi olla varma. Minusta kuitenkin näyttää siltä, kuin sinulla itselläsi olisi enemmän tai vähemmän tarkasti määritelty näkemys oikeanlaisesta uskosta, jonka standardeja et itsekään pysty saavuttamaan.

Tästä syystä minä olen viime aikoina alkanut puhua paljon enemmän Jeesuksen seuraamisesta kuin uskomisesta. Ne ovat sama asia, mutta niiden herättämät mielikuvat ovat kovin erilaiset. Uskominen näet on meidän mielikuvissamme jotain sellaista, että se edellyttää ihmiseltä jonkinlaisia tunnetiloja, ajatuskulkuja tai tekoja. Tämän vuoksi varsin yleistä on kuulla lausahdus: "Kyllä minä uskon, mutta en minä mikään uskovainen ole." Oletan tällä tavoin sanovan ihmisen tarkoittavan juuri sitä, että hän kyllä uskoo, mutta ei mene siihen muottiin, mitä hän uskovaisuudesta ajattelee.

Raamatun sivuilla tulee vastaan ihmisiä, joiden usko näyttää olevan todella vahva ja järkkymätön:

Sadanpäämies ei pitänyt itseään sen arvoisena, että Jeesus olisi tullut parantamaan hänen palvelijaansa, joten hän pyysi, että Jeesus vain sanallaan parantaisi tämän. Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: "Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella.” (Matt. 8:10)

Kanaanilainen nainen on puolestaan suuri uskon esikuva, koska hän hellittämättä pyysi, kun kukaan muukaan ei voinut häntä ja hänen tytärtään auttaa. Nainen tuli lähemmäs, heittäytyi maahan Jeesuksen eteen ja sanoi: "Herra, auta minua!" Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille." "Ei olekaan, Herra", vastasi nainen, "mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot." Siitä hetkestä tytär oli terve. (Matt. 15:25-28)

Tällaisten raamatunkertomusten äärellä tulee väistämättä se olo, että oma usko ei kelpaa mihinkään. Sisäinen tunne ei saavuta mitään siitä, miltä näiden ihmisten usko näyttää. Mutta yhtä lailla Raamatun sivuilla on päinvastaisia kertomuksia:

Kuunvaihetautia sairastaneen pohjan isä uskoi ja samalla oli kovin epävarma uskostaan: "Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!" "Jos voit?"  vastasi Jeesus. "Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo." Silloin pojan isä heti huusi: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani!" Mark. 9:22-24)

Ristin ryöväri ei puolestaan osannut pukea uskoaan kunnolla edes sanoiksi, mutta tajusi, että ainoa auttaja riippui viereisellä ristillä:
"Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi." Jeesus vastasi: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa." (Luuk. 23:42-43)

Kumpikin näistä heikon uskon ilmaisijoista sai avun ongelmaansa. Uskon määrällä ei ollut vaikutusta. Ainoastaan sillä oli merkitystä, että usko suuntautui oikeaan kohteeseen. Eihän ketään pelasta lopulta usko, vaan uskon kohde, Jeesus.

Uskoa ei kauhean tarkasti Raamatussa edes määritellä. Tunnetuin uskon auki sanoittaminen löytyy Heprealaiskirjeen 11. luvun alussa. Laitan sen tähän näkyviin nykyisen ja edellisen kirkkoraamatun mukaan:

Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. (Hepr. 11:1)
Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. (Hepr. 11:1 KR38)

Kuten huomaat, tämäkään kuvaus ei kerro kovin tarkasti, mitä kaikkea usko on. Täysin arvoitukseksi jää, miltä usko tuntuu tai millainen ajatusrakennelma tai teoria usko on. Varsin yleisellä tasolla vain todetaan, että usko on sitä, että näkymätön todellisuus on elämän suuntaan vaikuttava voima. Vanhan käännöksen sanamuoto ”ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy” on jotenkin erityisen tyylikkäästi sanottu. Jokin sellainen, mitä en voi silmin havaita, ohjaa elämäni suuntaa.

Tämä menee minun mielestäni hyvin lähelle sitä, mitä Jeesuksen seuraaminen on. Terminä Jeesuksen seuraaminen kääntää ajatukset häneen, jota seurataan, eikä omaan napaan ja omiin saavutuksiin. Tätä havainnollistaa upeasti Vanhan testamentin kertomus pronssikäärmeestä.

Pronssikäärme
Kiertääkseen Edomin maan israelilaiset lähtivät Horinvuoren luota Kaislamerelle vievää reittiä. Matkalla kansa kävi kärsimättömäksi ja alkoi puhua Jumalaa ja Moosesta vastaan: "Miksi te toitte meidät pois Egyptistä tänne autiomaahan kuolemaan? Täällä ei ole leipää eikä vettä. Aina vain tätä samaa kurjaa ruokaa!"
Silloin Herra lähetti kansan kimppuun myrkkykäärmeitä, ja niiden puremiin kuoli suuri joukko israelilaisia. Kansa tuli Mooseksen luo sanomaan: "Me teimme synnin, kun puhuimme Herraa ja sinua vastaan. Rukoile Herraa, että hän ottaisi nämä käärmeet pois meitä ahdistamasta." Mooses rukoili kansan puolesta, ja Herra sanoi Moosekselle: "Tee käärmeen kuva ja pane se tangon päähän. Jokainen pureman saanut, joka katsoo siihen, jää eloon." Mooses teki pronssista käärmeen ja pani sen tangon päähän. Kun ne, joita käärmeet olivat purreet, katsoivat pronssikäärmettä, he jäivät eloon. (4. Moos. 21:4-9)

Kuvittele itse olevasi tuollainen käärmeenpureman saanut ihminen. Teltan ovelle tulee toinen henkilö, ja kertoo oudon uutisen. Mooses on laittanut käärmepatsaan tikun nokkaan keskelle leiriä. Jos käyt katsomassa sitä, niin sinä jäät henkiin. Ensimmäinen johtopäätös olisi tietenkin se, että eipä tässä mitään voi hävitäkään. Joten todennäköisesti kävisit katsomassa sitä käärmettä.

Mutta alkaisitko sinä siinä vaiheessa pohtia sitä, oletko sinä katsonut tuota käärmettä oikealla asenteella? Alkaisitko sinä pohtia, että ensin kun riittävästi keskittyy, rutistaa silmänsä todella tiukastin kiinni, ja sitten mahdollisimman pyhästi katsoo, niin vasta sitten se toimii. Ei. Sanottiin, että katsominen riittää. Mitään ohjetta ei annettu siitä, millainen pitää ihmisen olla tai millä asenteella täytyy katsoa. Ainoa väärä asennoituminen olisi ollut se, että ei olisi katsonut.

Kertomus pronssikäärmeestä ei ole vain historian havinaa ja yksi kaukainen kertomus muiden joukossa. Se on esikuva, johon Jeesus viittasi yhdessä Raamatun keskeisimmistä kohdista:

Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. (Joh. 3:14-16)

Vanhan testamentin tekstissä meille opetettiin, että jos katsot käärmeeseen, pelastut kuolemalta. Nyt Jeesus vaihtaa katsomisen uskomiseen. Se on hyvin ymmärrettävää, koska vain Jeesuksen aikalaiset pystyivät katsomaan Jeesusta silmillään. Usko on sitä, että katsoo Jeesusta sisäisillä silmillään.

Ainakin minä olen nuoruudessani taistellut sen kanssa, että olen pitänyt uskoani huonona, kun en ole osannut antautua Jumalalle niin kokosydämisesti kuin vaikkapa lukemieni kirjojen kirjoittajat ovat kertoneet. Kipuilin senkin kanssa, että minulla ei ollut sellaista palavaa rakkautta Jumalaa kohtaan, mitä erilaisten todistuspuheenvuorojen pitäjät itsestään kertoivat. Minä vain ihan tavallisesti uskoin. Pidin itseäni uskovana, mutta toisaalta olisin voinut sanoa, että minä uskon, mutten ole mikään sellainen uskova, mitä nuo muut.

Nykyään koen aika samalla tavalla, mutta osaisin sanoa asian ihan toisella tavalla. Ei ole tarkoitus keskittyä siihen, millä tavalla minä Jeesukseen uskon. Kyse on siitä, keneen minä uskon, kenen luo minä menen ja ketä minä haluan seurata. Pronssikäärme on erinomainen esimerkki: Sydämen asenteesta riippumatta mene ja katso siihen Jeesukseen.

Tämän vuoksi minä hyvin mielelläni puhun mieluummin Jeesuksen seuraamisesta kuin uskomisesta. Vaikka ne ovat täysin sama asia, me reagoimme niihin eri tavoin. Jos puhutaan siitä, että sinun pitää uskoa Jeesukseen, niin silloin usein ajatukset kääntyvät siihen, millä tavalla se usko oikein ilmenee ja miten sitä toteutetaan. Jos sen sijaan puhutaan siitä, että seurataan Jeesusta, se ei määrittele millään tavalla sitä, millinen sinä olet ja mikä on sinun sydämesi asenne ja asento.

Jeesus kutsui ihmisiä seuraamaan häntä opetuslapsina. Opetuslapsena oleminen ei ollut Jeesuksen omaa keksintöä, vaan rabbien tapa opettaa oli tehdä opetuslapsia. Rabbit opettivat opetuslapsiaan kahdella tapaa. Ensinnäkin opetuslasten tehtävä oli opetella oman rabbinsa sanoja ulkoa. Lisäksi he pyrkivät jäljittelemään rabbinsa elämäntapaa. Se on myös Jeesuksen opetuslasten päämäärä. Siinä ei kysytä, mikä on mielentilasi, kuinka määrittelisit uskosi laadun tai jotain muuta vastaavaa. Sinut on kutsuttu opiskelemaan Jeesuksen opetuksia ja jäljittelemään hänen tekojaan.

Evankeliumiteksteihin tutustuttaessa huomaamme, että eivät Jeesuksen opetuslapsetkaan mitään uskovaisia olleet. Heidän oma ymmärryksensä ja sydämen asenteensa oli aika kurja.

Jeesuksen opetuslapset eivät osanneet seurata Jeesuksen esimerkkiä oikeasta lähimmäisenrakkaudesta: Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia. (Mark. 10:13)

Jeesuksen opetuslapsilla oli hyvin vähän ymmärrystä siitä, mitä Jeesus oli tullut maan päälle tekemään. Kun Jeesus oli puhunut tulevasta ristinkuolemastaan, Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä: "Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!" (Matt. 16:22)

Opetuslapset eivät edes osanneet seurata Hengen ohjausta. Jeesuksen torjuneelle Samarian kaupungilla Sebedeuksen pojat olisivat halunneet rukoilla tuhoa taivaasta, mutta Jeesus kääntyi ja nuhteli opetuslapsia ja sanoi: "Te ette tiedä, minkä hengen omat te olette." (Luuk. 9:55)

Siitä huolimatta he olivat oikeita opetuslapsia, koska he seurasivat. Jopa Juudaksella oli asiat hyvin niin kauan kuin hän seurasi. Ongelmat alkoivat, kun hän lopetti seuraamisen, ja kuvitteli kuljettavansa itse Jeesusta haluamaansa suuntaan. Niinpä rohkaisen sinua jatkamaan seuraamista ja vähentämään omien ajatusten ja motiivien tutkimista. Kun sinä seuraat, sinä opit Jeesuksesta lisää. Samalla sinä katsot aina vain enemmän Jeesukseen.

Viime aikoina suuren mediahuomion kohteeksi on noussut Tuomas Enbuske, joka kertoo omasta uskostaan. Ennen uskoontuloaan hän oli pyytänyt ihmisiä ohjaamaan hänet uskoon ja perustelemaan sen, miksi kannattaa uskoa. Mutta se ei vain toiminut niin. Nyt Tuomas itsekin opasti yhdessä kolumnissaan, että kannattaa vaikka mennä messuun tai lukea Raamattua. Usko ei synny sillä, että alkaa pohtia ja perustella asiat itselleen. Silloin ei kohtaa Jeesusta vaan ainoastaan omat ajatuksensa.

Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana. (Room. 10:17)

Hei Vaikea jae!

Raamatun lukemisessa yksi keskeisimpiä työkaluja on tekstin tyylilajin tunnistaminen. Jotta Raamattua luettaisiin mahdollisimman tosissaan ja oikealla ymmärryksellä, on lukutapaa vaihdettava sen mukaan kuin tyylilajikin vaihtuu. Vertauskuvallista tekstiä ei lueta paremmin, jos se otetaan kirjaimellisesti. Eikä kirjaimellista tekstiä ymmärretä paremmin ja syvällisemmin, kun se luetaan vertauskuvana. Kummallakin tavalla mennään vain pieleen ja pahimmillaan vääristetään Raamatun sanoma.

Profetiat ovat haastava tekstityyli. Ne ovat näet lähtökohtaisesti vertauskuvia:
Herra sanoi: - Kuulkaa minun sanani! Kun joukostanne nousee profeetta, minä ilmaisen itseni hänelle näyssä, unessa minä hänelle puhun. Näin en puhu Moosekselle, palvelijalleni, joka kaikessa on minun uskottuni. Hänelle puhun suoraan kasvoista kasvoihin, en arvoituksellisin sanoin vaan avoimesti. Hän saa katsoa Herran kirkkautta suoraan. Kuinka te siis rohkenette puhua Moosesta, minun palvelijaani vastaan? (4. Moos. 12:6-8) Jumala itse kertoo, että Mooses oli poikkeus profeettojen joukossa. Lähtökohtaisesti kaikki profetia on vertauskuvaa, mutta Mooses sai keskustella aivan eri tasolla. Ja siitä huolimatta myös Mooseksen välittämissä profetioissa oli vertauskuvallisuutta mukana, vaikka hän itse saikin keskustella kasvoista kasvoihin.

Tässä sinun kysymässäsi kohdassa on myös kyse kielikuvia täynnä olevasta profetiasta. Vaikka Mooses oli ehkä saanut sen Jumalalta hyvinkin kasvoista kasvoihin keskustellen, on sen tyylilaji silti vertauskuvaa. Ennen ja jälkeen tämän jakeen, hyvin räväkillä kielikuvilla ja todella runsaalla tekstimäärällä kerrotaan, mitä seuraa siitä, jos Israel hylkää Jumalansa ja hänen antamansa lain. Kaikkien seuraavien kauheuksien lisäksi mainitaan sekin, että Jumala suorastaan iloitsee tuhotessaan heitä.

Tällaisia samanlaisia sanamuotoja löytyy myös Psalmeista ja Sananlaskuista, jotka myös ovat tekstityyliltään pääasiassa runoutta ja vertauskuvia:
Herra nauraa jumalattomalle, hän tietää, että tilinteon päivä tulee. (Ps. 37:13)
Sinä, Herra, naurat heille, pidät pilkkanasi väärien jumalien palvelijoita. (Ps. 59:9)

Nämä ovat vahvoja kielikuvia, ja niissä on se etu, että kielikuva sisältää yleensä useampia näkökulmia kuin kirjaimellinen teksti. Jumalan naurulla voidaan kuvata vaikkapa sitä, kuinka mikään pahuus ei pysty vahintoittamaan Jumalaa. Hän on kaiken yläpuolella. Jumalan nauru kuvaa myös sitä, kuinka väistämätöntä on se, että pahuus ei tule koskaan hallitsemaan tai voittamaan. Nauru kuvaa myös sitä, kuinka Jumalalla on suvereeni voima laittaa oikeus voimaan heti, kun hänen mielestään on oikea aika. Tuo vertauskuva voi sisältää vielä monia muitakin näkökulmia, mutta niiden kaikkien auki kirjoittaminen ottaa paljon enemmän rivejä kuin tuollainen yksinkertainen ilmaus. Ja siksi se vertauskuvallinen ilmaus puhuttelee tehokkaammin kuin pitkä ja tarkasti määrittelevä teksti.

Tuo kysymäsi jae ja sen ympärillä oleva laajempikin kirous lopulta toteutui. Israelin kansa käänsi selkänsä Jumalalle, ja joutui kärsimään paljon. Lopulta Jerusalem tuhottiin, ja kansa vietiin pakkosiirtolaisuuteen. Pakkosiirtolaisuuden aikana kirjoitettiin mm. Valitusvirret, joissa sanotaan:

Ei Herra iloitse siitä, että hän kurittaa ihmistä. (Valit. 3:33)

Vaikka Valitusvirretkin ovat monilta osin hyvin runollista tekstiä, niin kysymäsi jae ja tämä jae ovat minun ymmärrykseni mukaan luettava niin, että kysymässäsi jakeessa puhutaan vertauskuvin. Tämä puolestaan kertoo sen, miten asiat ovat.

Tervehdys Katuva!

Olen kirjoittanut parannuksenteosta tällä palstalla aikaisemminkin, joten otin vapauden liittää kysymyksesi sen jatkoksi. Aikaisemmat vastaukseni sopivat hyvin luettavaksi tämän vastaukseni pohjaksi.

Meillä on Raamatussa monenlaisia esimerkkejä katuvista ja parannusta tekevistä ihmisistä. Poimin tähän nyt kaksi keskenään täysin päinvastaista tapausta. Varottavana esimerkkinä toimii Juudas, josta kerrotaan:

Kun Juudas, Jeesuksen kavaltaja, näki että Jeesus oli tuomittu kuolemaan, hän katui tekoaan. Hän vei saamansa kolmekymmentä hopearahaa takaisin ylipapeille ja vanhimmille ja sanoi: "Tein väärin, kun kavalsin viattoman veren." Mutta he vastasivat: "Mitä se meitä liikuttaa? Omapa on asiasi." Silloin Juudas paiskasi rahat temppeliin, meni pois ja hirttäytyi. (Matt. 27:3-5)

Juudaksen katumuksesta kerrotaan alkukielen sanalla, jota ei käytetä muualla sellaisissa yhteyksissä, joissa ihmiset katuvat tekojaan anteeksi saamisen ja parannuksen tekemisen merkityksessä. Juudas siis katui merkityksessä: "Mitä ihmettä olen mennyt tekemään. Olinpa tyhmä." Hän ei katumuksessaan etsinyt armoa. Eikä hän kuvitellut voivansa korjata tekoaan. Hän vain halusi päästä eroon pahasta olostaan, ja vei saamansa rahat takaisin. Eikä sekään riittänyt, joten hän päätti itse päivänsä.

Sakkeus sen sijaan on hyvä esimerkki katumuksesta ja parannuksesta:

Sakkeus tuli kiireesti alas ja otti iloiten Jeesuksen vieraakseen. Kun ihmiset näkivät tämän, he sanoivat paheksuen: "Syntisen miehen talon hän otti majapaikakseen." Mutta Sakkeus sanoi Herralle kaikkien kuullen: "Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin." (Luuk. 19:6-8)

Sakkeus otti konkreettisesti Jeesuksen vastaan. Hän halusi osoittaa kiitollisuuttaan saamastaan armosta tekemällä hyvää, eli lahjoittamalla omaisuuttaan. Tullimiehenä hän oli rikas. Mutta hän myös tiesi, että osa rikkaudesta oli tullut vetämällä välistä ja määräämällä tulli liian suureksi. Sen hän halusi hyvittää maksamalla takaisin niille, joiden kustannuksella hän oli hyötynyt. Hänen katumuksensa oli armon vastaanottamista ja elämän suunnan muuttamista.

Sen perusteella, mitä kerroit omasta tilanteestasi, kuulostaa siltä, että olet valheesi vuoksi jo muuttanut elämäsi suunnan. Olet myös katunut ja pyytänyt anteeksi sitä Jumalalta, joten sen suhteen saat olla hyvin vapaalla mielellä. Mutta sinun itsesi harkittavaksi jää se, kuinka sinun on viisainta toimia tuon valheesta saadun hyödyn suhteen. Jos se on jotain sellaista, että olet voittanut valheen ansiosta seurapelin, niin silloin kyse on luultavasti siitä, että mainitsemasi OCD saa sinut yliherkäksi. Mutta jos olet oikeasti hyötynyt mainitsemasi henkilön kustannuksella, niin on silloin voisi olla viisautta toimia Sakkeuksen tavoin, ja hyvittää tälle henkilölle se vahinko, jonka hän on valheesi vuoksi kärsinyt.

Kaikkineen sinun olisi varmaan hyvä löytää itsellesi jonkinlainen sielunhoitaja tai kokeneempi kristitty, jonka kanssa voisit jutella kasvotusten hengellisen elämän kysymyksistäsi. Minulle tulee sellainen vaikutelma, että tämä yksi mieltäsi painava valhe on tällä hetkellä vain päällimmäisin asia, joka häiritsee jumalasuhdettasi. Syvempi ongelma on se, että sinun tarvitsee kasvaa Jumalan armon tuntemisessa, joka sinulla on tällä hetkellä kovin epävarmalla pohjalla. Jumalan armo riittää ilman muuta, koska se ei ole riippuvaista meidän uskommme lujuudesta vaan kaikkein lujimmasta uskon kohteesta, Jeesuksesta. Mutta sinun oman uskosi ja omantuntosi tähden sinun tarvitsisi saada siinä enemmän rohkaisua, jotta voisit elää vapaampana.

Tervehdys Anonyymi!

Kysymyksesi kosketti varsinaisesti luterilaisia katumusharjoituksia, mutta koska ongelmasi ydin tuntuu olevan ennen kaikkea helmasyntejä vastaan taistelussa, otin vapauden liittää kysymyksesi osaksi tätä olemassa olevaa ketjua. Yllä olevassa vastauksessani olen kirjoittanut käytännössä kaiken, mitä sinullekin haluaisin kirjoittaa. Sanon enää muutamia lisänäkökulmia.

Luterilaisia katumusharjoituksia ei juurikaan ole olemassa. Ainakaan itse en suoranaisesti tunne sellaisia. Luterilaisuus kun on aikanaan syntynyt tilanteessa, jossa Luther itse oli lopen väsynyt kaikenlaisiin ripittäytymisiin ja katumusharjoituksiin, kun hän ei saanut niiden avulla omantunnon rauhaa. Hän löysi sen sijaan rauhan siitä, kuinka syntinen saa lahjaksi Jumalan armon ja vanhurskauden. Sen vuoksi luterilaisuus on kristillisistä suuntauksista se, jossa lähtökohtaisesti suhtaudutaan kaikkiin ihmisten tekoihin ja pyrkimyksiin varauksella tai suorastaan torjuvasti.

Pelastuksen asioissa on täysin selvää, että ihminen ei voi itseään auttaa. Paavalikin kirjoittaa:
"Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti." (Room. 5:6)

Mutta yhtä totta on se, että Jeesus kutsuu ihmistä seuraansa, kasvamaan ja myös kilvoittelemaan. Paavali kirjoittaa myös:
"Älkää antako ruumiinne jäseniä synnin käyttöön vääryyden aseiksi! Kun nyt kerran olette siirtyneet kuolemasta elämään, antakaa itsenne Jumalalle ja ruumiinne jäsenet hänelle vanhurskauden aseiksi! Synti ei enää ole teidän herranne, sillä te ette ole lain vaan armon alaisia." (Room. 6:13-14) Katumusharjoitusten tavoite on tämä syntiä vastaan taisteleminen, mutta siitä kristityt ovat varmasti hyvin montaa mieltä, toimivatko ne tarkoituksenmukaisesti.

Joka tapauksessa kristittynä eläminen on ensinnäkin täydellisessä armossa elämistä ja sen tajuamista, että pelastus on täysin ilman omia ansioita saatu. Kaikki synnit on pesty pois. Ja samaan aikaan se on sen tajuamista, että jokapäiväisessä elämässä kristityn tehtävä on elää Jeesuksen esimerkkiä seuraten ja synnistä pois kääntyen. Nämä puolet eivät sodi toisiaan vastaan, vaikka hyvin usein omien kipuilujen keskellä on vaikeat tehdä ero sen suhteen, täytyykö nyt luottaa armoon vai kääriä hihat ja ryhtyä taisteluun.

Helmasynnit ovat raskaimpia sietää siksi, että ne näyttävät ihmiselle perinpohjaisesti hänen syntisyytensä. Jos joka päivä sortuisi pelkästään ihan uusiin synteihin, olisi paljon helpompi kulkea pää pystyssä. Aina näet voisi sanoa itselleen, että näitä tekoja kaduin, enkä enää koskaan niihin lankea. Eli vaikka periaatteessa luottaa armoon, käytännössä pitää armoa vain yhtenä kasvun vaiheena kohti parempaa ihmisyyttä. Eli todellisuudessa luottaakin vain omaan katumukseensa. Helmasyntien siunaus ja kirous on siinä, että niiden äärellä joutuu myöntämään sen, että on aivan valtavan syntinen ihminen, kun ei onnistu pääsemään irti eikä edes halua päästä irti. Silloin armon ymmärtämisessäkin joutuu kasvamaan. Kyllähän ihminen itsekin osaa paljon helpommin antaa anteeksi lähimmäiselle, joka rikkoo jollain uudella ja yksittäisellä tavalla itseä vastaan. Paljon vaikeampaa on antaa anteeksi lähimmäiselle, joka päivittäin rikkoo aina samalla tavalla. Tästä syystä on niin vaikea uskoa, että Jumalan anteeksiantamisen kyky on aivan eri tasolla kuin ihmisen.

Ensimmäinen askel kipuiluissasi on siis tutustua Jumalan mittaamattomaan armoon. Jeesus itse kehotti antamaan anteeksi loputtomasti. Ja niin hän tekee itsekin. Vasta sitten osaa kohdata oman syntisyytensä avoimesti, kun tajuaa, että Jumala on antanut Jeesuksen tähden raskaimmatkin rikkomukset anteeksi.

Toinen askel on pyytää apua. Olet kaikesta päätellen nähnyt selvästi sen, että yksinään et ole onnistunut. Niinpä kehotan, että uskoudut kipuiluissasi ihmiseen, johon luotat. Se voi olla seurakunnan työntekijä tai joku muu vakaa kristitty. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä myös jumalasuhteensa hoitamiseen. Joskus parannuksen tekeminen vaatii sitä, että pyytää jotakuta toista kulkemaan rinnalla ja auttamaan. Asiasta puhuminen toimii erityisesti siksi, että silloin kokee olevansa tilivelvollinen myös jollekulle ihmiselle. Jumalaa ei pysty näkemään tai koskettamaan, joten hän tuntuu tässä suhteessa kaukaisemmalta.