Hei Nettipappi!

Haluaisin kuulla, että miten uskovan kristityn tulisi suhtautua väkivaltaan avioliitossa?

Etenkin silloin, kun väkivalta ei ole mikään yksittäinen tilanne, vaan pitkään jatkuvaa, pahenevaa monimuotoista väkivaltaa, joka ei tunnu vähenevän, saati loppuvan vuosienkaan saatossa.

Täytyykö uskovan vaan elää väkivaltaisessa ja pelottavassa avioliitossa aina kuolemaan saakka?

Mihin näissä tilanteissa uskovalla on oikeus? Mitä voi tehdä? Mitä Raamattu ja Kristinusko ylipäätään on mieltä tällaisista tilanteista? Tuntuu itsestä pahalta etenkin sellaiset tilanteet, joissa väkivalta saatetaan aloittaa vasta heti avioliiton solmittua, tuntuu kuin väkivallan uhri olisi huijattu sitoutumaan johonkin, mihin he ei tienneet sitoutuneensa ja kokevat sitten olevansa loukussa.

Miten ohjaisit ja neuvoisit ihmistä, joka on kärsinyt jo vuosia väkivallasta avioliitossa, joka on jo aivan lukossa ja itkee vaan, koska tilanne on niin paha?

En ymmärrä miten minun tulisi elää. Jeesukselta olen kysellyt tätä jo vuosia saamatta vastausta. Tämä on jatkuva ristiriita. Olen homo, mutta Raamatun mukaan se on synti ja allekirjoitan sen. Mutta meidän aikanamme jolloin muutaman klikkauksen takana on kaikkea syntistä saatavilla ja kaikki on sallittua ja jopa toivottua, on erittäin vaikeaa kantaa tällaista ristiä. Se vaikuttaa aivan koko elämään. Tiedän ettei Jeesus luvannutkaan seuraajilleen mitään punaista mattoa, vaan vainoa ja kärsimystä. Minun elämääni tämä risti on tuonut sen, että opin tuntemaan Jeesuksen ja ymmärsin evankeliumin. Olen joka päivä Jeesuksen edessä armoa vailla, kun yhtään omaa tekoa ei ole tuotavana. Se on vapauttavaa ja helpottavaa. Vaikka samaan aikaan kamppailu on edelleenkin jokapäiväistä. Tiedän, että olen armahdettu, mutta synnin tekeminen raastaa minua. Olisi parasta, kun olisi hengellinen vierelläkulkija ja rukoilija.

Mutta liberaalit (eli melkein kaikki kirkossamme) sanoo, että olet sairas ja hyväksikäytetty hölmö kun et toteuta omaa seksuaalisuuttasi. Konservatiivi (yleensä naimisissa olevia heteromiehiä) kyllä ylistää miten mahtavaa on, kun joku vielä tunnustaa Jumalan Sanaa oikein. Mutta siihen se sitten jääkin. Sielunhoidollista luterilaista ymmärrystä sille, mitä tarkoittaa elää tällaisen taakan kanssa, ei löydy kirkostamme kokemukseni mukaan. Paras ystäväni tähänkin asti on ollut Jeesus ja hänen sanansa. En nyt tiedä oliko tässä edes mitään kysymystä, mutta kunhan tulin kertomaan. Ehkä tästä on lohtua jollekin vastaavassa tilanteessa olevalle palstan lukijalle.

Ajattelen myös asiaa näin jos isällä on lapsia onko oikein tappaa heistä kaksi ja osoittaa muille, että isän kanssa ei vilunkia pidetä. Muille tuli pelko sydämmeen, eihän täydellisessä rakkaudessa pelkoa ole?

Jos isä löytää kodistaan käärmeen mitä hän sille tekee? Heittää ulos tietenkin! Miksi jumala heitti saatanan maan päälle siis lasten huoneeseen? Onhan tuolla muitakin planeettoja.

Moro

Mä oon 39 vee mies ja olen alkanut katselemaan töissä vanhempia miespuolisia työkavereita ja fantasioin tehdä jotain seksuaalista niiden kanssa.. Siitä on kehittynyt mulle ongelma, koska joka päivä mietin asiaa paljon ja joudun käymään masturboimassa vessassa.. Mitä voin asialle tehdä.. Oon 2 lapsen isä ja naimisissa

hei!

 Meitä uskovia on niin monenlaisia kuin on ihmisiäkin, eikö niin, silti niin monesti joutuu arvostelun kohteeksi, jos ei ns. täytä uskovan määritelmää yleisestä näkökulmasta. Tarkoitan siis tilanteita, joissa joku ihminen käyttää esim. koruja, meikkaa kuuntelee "vääränlaista" musiikkia, on muutenkinerilainen yleisestä käsisityksestä millaisen tosi uskovan pitäisi olla.
 Myönnän, käytän koruja, meikkaan, teen asioita, mitkä eivät ole niin tyypillisiä ns. normaali uskovalle, mutta oikeuttaako se muita määrittelemään minun uskoni. En ole taivaaseen viemässä korujani ja meikkejäni, eikä ne kerro minusta mitään ihmisenä. Toki raamatussa sanotaan, ettei kaunistuksemme saa olla ulkonaista vaan sisäistä, mutta tekeekö se minusta "huonomman" uskovan?
 Hurjan sekavasti kirjoitettu, pahoittelut siitä. Mutta halusin vain tuoda sen  esiin, että me uskovat olemme kaikki erilaisia ja omia persooniamme, sellaiseksi Jumala tietääkseni loi meidät. Eikö meidän tulisi olla uskovinakin omia itsejämme, ei johonkin muiden asettamaan muottiin ängettyjä persoonattomia kopioita toisistamme.Vetoaahan Paavalikin jo alkuseurakunnan aikana, että seurakunnan pitäisi, uskovien pitäisi tulla toimeen keskenään ja arvostaa ja kunnioittaa toisiaan.
Lämpöistä kevään jatkoa kaikille ja siunausta kaikille =)