Tervehdys Anonyymi!

Kysymyksesi kosketti varsinaisesti luterilaisia katumusharjoituksia, mutta koska ongelmasi ydin tuntuu olevan ennen kaikkea helmasyntejä vastaan taistelussa, otin vapauden liittää kysymyksesi osaksi tätä olemassa olevaa ketjua. Yllä olevassa vastauksessani olen kirjoittanut käytännössä kaiken, mitä sinullekin haluaisin kirjoittaa. Sanon enää muutamia lisänäkökulmia.

Luterilaisia katumusharjoituksia ei juurikaan ole olemassa. Ainakaan itse en suoranaisesti tunne sellaisia. Luterilaisuus kun on aikanaan syntynyt tilanteessa, jossa Luther itse oli lopen väsynyt kaikenlaisiin ripittäytymisiin ja katumusharjoituksiin, kun hän ei saanut niiden avulla omantunnon rauhaa. Hän löysi sen sijaan rauhan siitä, kuinka syntinen saa lahjaksi Jumalan armon ja vanhurskauden. Sen vuoksi luterilaisuus on kristillisistä suuntauksista se, jossa lähtökohtaisesti suhtaudutaan kaikkiin ihmisten tekoihin ja pyrkimyksiin varauksella tai suorastaan torjuvasti.

Pelastuksen asioissa on täysin selvää, että ihminen ei voi itseään auttaa. Paavalikin kirjoittaa:
"Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti." (Room. 5:6)

Mutta yhtä totta on se, että Jeesus kutsuu ihmistä seuraansa, kasvamaan ja myös kilvoittelemaan. Paavali kirjoittaa myös:
"Älkää antako ruumiinne jäseniä synnin käyttöön vääryyden aseiksi! Kun nyt kerran olette siirtyneet kuolemasta elämään, antakaa itsenne Jumalalle ja ruumiinne jäsenet hänelle vanhurskauden aseiksi! Synti ei enää ole teidän herranne, sillä te ette ole lain vaan armon alaisia." (Room. 6:13-14) Katumusharjoitusten tavoite on tämä syntiä vastaan taisteleminen, mutta siitä kristityt ovat varmasti hyvin montaa mieltä, toimivatko ne tarkoituksenmukaisesti.

Joka tapauksessa kristittynä eläminen on ensinnäkin täydellisessä armossa elämistä ja sen tajuamista, että pelastus on täysin ilman omia ansioita saatu. Kaikki synnit on pesty pois. Ja samaan aikaan se on sen tajuamista, että jokapäiväisessä elämässä kristityn tehtävä on elää Jeesuksen esimerkkiä seuraten ja synnistä pois kääntyen. Nämä puolet eivät sodi toisiaan vastaan, vaikka hyvin usein omien kipuilujen keskellä on vaikeat tehdä ero sen suhteen, täytyykö nyt luottaa armoon vai kääriä hihat ja ryhtyä taisteluun.

Helmasynnit ovat raskaimpia sietää siksi, että ne näyttävät ihmiselle perinpohjaisesti hänen syntisyytensä. Jos joka päivä sortuisi pelkästään ihan uusiin synteihin, olisi paljon helpompi kulkea pää pystyssä. Aina näet voisi sanoa itselleen, että näitä tekoja kaduin, enkä enää koskaan niihin lankea. Eli vaikka periaatteessa luottaa armoon, käytännössä pitää armoa vain yhtenä kasvun vaiheena kohti parempaa ihmisyyttä. Eli todellisuudessa luottaakin vain omaan katumukseensa. Helmasyntien siunaus ja kirous on siinä, että niiden äärellä joutuu myöntämään sen, että on aivan valtavan syntinen ihminen, kun ei onnistu pääsemään irti eikä edes halua päästä irti. Silloin armon ymmärtämisessäkin joutuu kasvamaan. Kyllähän ihminen itsekin osaa paljon helpommin antaa anteeksi lähimmäiselle, joka rikkoo jollain uudella ja yksittäisellä tavalla itseä vastaan. Paljon vaikeampaa on antaa anteeksi lähimmäiselle, joka päivittäin rikkoo aina samalla tavalla. Tästä syystä on niin vaikea uskoa, että Jumalan anteeksiantamisen kyky on aivan eri tasolla kuin ihmisen.

Ensimmäinen askel kipuiluissasi on siis tutustua Jumalan mittaamattomaan armoon. Jeesus itse kehotti antamaan anteeksi loputtomasti. Ja niin hän tekee itsekin. Vasta sitten osaa kohdata oman syntisyytensä avoimesti, kun tajuaa, että Jumala on antanut Jeesuksen tähden raskaimmatkin rikkomukset anteeksi.

Toinen askel on pyytää apua. Olet kaikesta päätellen nähnyt selvästi sen, että yksinään et ole onnistunut. Niinpä kehotan, että uskoudut kipuiluissasi ihmiseen, johon luotat. Se voi olla seurakunnan työntekijä tai joku muu vakaa kristitty. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä myös jumalasuhteensa hoitamiseen. Joskus parannuksen tekeminen vaatii sitä, että pyytää jotakuta toista kulkemaan rinnalla ja auttamaan. Asiasta puhuminen toimii erityisesti siksi, että silloin kokee olevansa tilivelvollinen myös jollekulle ihmiselle. Jumalaa ei pysty näkemään tai koskettamaan, joten hän tuntuu tässä suhteessa kaukaisemmalta.

Hei!
Onko olemassa mitään luterilaisia katumusharjoituksia? Kyllästyn siihen, etten vaan opi synneistäni ja vajoan kokoajan takaisin. En osaa katua oikein ja teen samoja syntejä uudestaan ja uudestaan. Onko siis mitään katumusharjoituksia meidän luterilaisessa perinteessä? ave marian hokeminen ei houkuttele. Pitääkö tässä ruveta itseään piiskaamaan, että oppii. Tarvitsen apua

Hei Ihmettelijä78!

Jokainen uskonkriisin läpi käynyt kristitty pystyy samaistumaan sinun tunnelmiisi. Ja samalla jokainen uskonkriisin läpi käynyt viisas kristitty on hiljaa, koska jokainen kriisi on omanlaisensa. Se on kuin painimista Jumalan kanssa ilman, että voisi päästää irti ja ilman, että voisi koskaan voittaa.

Toivon, että en kuulosta besserwisseriltä, mutta rohkenen sanoa, että sinun painisi on todella rehellistä ja hyvää kamppailua. Olet kysymyksessäsi sanoittanut uskon kamppailun kaikkein oleellisimman kysymyksen: Jumala näyttää olevan erilainen kuin oma jumalakuva. Siitä on pohjimmiltaan kyse aina, kun ihminen joutuu Jumalan niskalenkkiin.

Tuollainen kamppailu ei ole vähimmässäkään määrin helppoa tai mukavaa. Mutta sen kääntöpuoli on vielä karmeampi: Jos Jumala olisi juuri sellainen kuin omat ajatukseni hänestä todistavat, olisin tehnyt mielikuvituksessani epäjumalan. Silloin väittäisin, että minä ajattelen juuri samalla tavalla kuin Jumala. Se on varmuudella suurin valhe, mitä keksiä saattaa. Sellaiseksi juutalaiskristillinen näkemys on aina kuvannut Saatanan lankeemuksenkin - kuvitelmaksi ja haluksi olla Jumalan vertainen.

Olet hyvin aidolla tavalla kohdannut Jumalan silloin, kun hän ei näytä sinun kuvitelmaltasi tai mielikuvaltasi. Raamatun sivuilla kristityn täytyy kohdata Jumala, joka ajattelee eri tavalla kuin lukija. Muuten Raamatusta ei ole mitään hyötyä. Joskus jopa Jeesus saattaa näyttää itsestään sellaisia puolia, jota ei voi sietää. Jeesus sanoi ehtoollisesta opettaessaan sanoja, jotka saivat osan opetuslapsista luopumaan:

Opetuslasten uskoa koetellaan
Tämän kuultuaan monet hänen opetuslapsistaan sanoivat: "Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?" Jeesus tiesi, että hänen sanansa olivat herättäneet opetuslapsissa ärtymystä, ja hän sanoi heille: "Loukkaako tämä teitä? ... Monet Jeesuksen opetuslapset vetäytyivät tämän jälkeen joukosta eivätkä enää kulkeneet hänen mukanaan. Jeesus kysyi niiltä kahdeltatoista: "Aiotteko tekin lähteä?" Simon Pietari vastasi hänelle: "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat." (Joh. 6:60-61, 66-68)

Pietarin sanoissa on valtavan paljon samaa tyyliä kuin Jaakobin sanoissa hänen kuuluisan paininsa jälkeen: "En päästä sinua, ellet siunaa minua." (1. Moos. 32:27) Vaikka voittoa ei irronnut, irtikään ei voinut päästää. Jäljelle jää vain se, että Jumala siunaa. Ja sitähän lopulta Jobkin totesi. Hän kohtasi Jumalan, joka oli ihan muuta kuin hän oli luullut. Hän kärsi hurskautensa vuoksi ja väänsi kättä Jumalan kanssa. Lopulta kaikkien koettelemustensa jälkeen hän totesi: "Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut." (Job 42:5)

Edellä kirjoittamani ajatukset ovat kaikkea muuta kuin kovin konkreettisia vastauksia kysymykseesi. Toivon, että nuo esimerkit Raamatun henkilöiden elämästä voisivat rohkaista sinua kamppailusi keskellä. Se kestää juuri niin kauan kuin Jumala haluaa. Hän tulee ja aloittaa painin, ja hän voi sen lopettaa, kun aika on.

Muutaman tarkemmin viestisi sisältöön liittyvän ajatuksen rohkenen myös heittää ilmoille. Ensinnäkin pari sanaa Raamatusta. Sen äärellä ihminen on melkein yhtä avuton kuin Jumalankin edessä. Se on yhtä aikaa inhimillinen ja Jumalallinen. Sieltä näkee selvästi sen, että vaikka kuinka paljon Pyhä Henki olisi kirjoittajia inspiroinut, niin silti Markus kirjoittaa huonoa kreikkaa ja Luukas erinomaista. Pyhä Henki ei ole muuttanut ihmisten inhimillistä puolta. Henki toimii riippumatta kieliopista. Lisäksi siellä on selkeitä inhimillisiä virheitä, jotka ovat joko kirjoittaessa tai kopioitaessa tulleet mukaan. Esimerkiksi VT:n puolella on saatettu kertoa kahteen kertaan samasta sodasta, ja kaatuneiden ihmisten määrässä on eroa. Silti Jeesus, joka tunsi nämä kaikki yksityiskohdat meitä paremmin, sanoi: "Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut." (Matt. 5:18) Riippumatta mahdollisista ristiriitaisuuksista tai virheistä, Jeesus sanoo, että se kaikki pysyy. Näillä sanoilla Jumala on halunnut itsestään kerrottavan.

Jumalan ihmeellisyyksiä on se, kuinka hän toimii syntiinlangenneen maailman keskellä. On täysin käsittämätöntä, millaisia raakuuksia Vanhassa testamentissa kerrotaan. Nykyaikaisen ihmisen maailmankuvaan ei mahdu se, miksi Jumala on käskenyt hävittää kokonaisia kansoja. Vaikka siellä puhutaankin siitä, miten he ovat karmeilla synneillään kaiken ansainneet, ei se silti ole mitenkään meidän ymmärrettävissämme.

Mutta Jumalaa ei voi koskaan ymmärtää inhimillisistä rajoitteista käsin. On helppo ottaa meidän nykyinen maailmamme sellaisenaan kuin se on, ja kysyä, miksi Jumala sallii jotain tai aiheuttaa jotain. Mutta Jumala pelaa paljon isompaa palapeliä. Meidän kuuluisi kysyä, miksi ylipäätään mitään elollista on koskaan saanut syntyä. Miksi ikuisuuden näkökulmasta 100 vuotta elämää on hyvä, mutta 30 vuotta huono? Miksi Jumala on antanut sinulle ja minulle tietoisuuden ja elämän oikeuden maahan, jossa kurjimmillaankin ihminen kuuluu maailman etuoikeutetuimman 2% joukkoon. Se, että keskustelemme tässä netin välityksellä nostaa meidät etuoikeutetuissa 1% erityisoikeutettuihin. Jos Jumalan maailmassa ei mikään elämä synny minnekään vahingossa, niin miksi hän antaa ihmisten syntyä orjuuteen, sodan jalkoihin, slummiin tai kuolemansairaana? Miksi Jumala luo ihmisiä, jotka eivät tule koskaan ottamaan Jeesusta vastaan tai kuulemaan heistä? Miksi Jumala on tehnyt helvetin?

Haluaisin antaa sinulle vastauksia, mutta osaan vain esittää entistä isompia kysymyksiä. Ehkä osaisin teoriassa vastata johonkin Raamatusta nousevaan yksityiskohtaan ja ongelmaan, mutta ei se lopulta vastaisi siihen, mitä sinä käyt läpi. Olet Jumalan koulussa. Jumala on ottanut sinusta niskalenkin. Sinun tehtäväsi on painia niin kauan, että saat rauhan. Vastauksia et tule saamaan kaikkiin kysymyksiisi, mutta lopulta näet Jumalaa enemmän. Ja vaikka olet nyt rauhaton, rauhan Jumala on luvannut: "Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon." (Joh. 14:27)

Hei Ahdistus!

Onpa raskasta kuulla vaikeasta pohdinnastasi. Voin hyvin uskoa, kuinka paljon kipuilua se aiheuttaa. Etkä ole ainoa. Niin vaikea kuin netin välityksellä on mitään yksityiskohtaista ja tarkkaa sanoakaan, kovin monet nettipapin palstan kävijät kyselevät samankaltaisia asioita. Olet ehkä itsekin niihin viesteihin jo törmännyt, mutta laitan tähän muutaman linkin:

Avoliitto uskoontulon jälkeen
Epävarmuus parisuhteessa - eroanko, avioidunko vai jatkanko näin?
Tietoinen synti suhteessa ja parannus
Seksi, seurustelu, avoliitto, avioliitto

Noissa viestiketjuissa on paljon tekstiä, joten vastaan sinun kysymyksiisi melko lyhyesti.

Minulle tulee sellainen olo, että koko yhtälössä kaikkein suurin tekijä sinulle on oikeanlaisen hääjuhlan saaminen. Jos olisitte kokeneet asunnon löytymisen johdatuksena juuri samana vuonna kuin olitte suunnitelleet suuria hääjuhlallisuuksia, kokisitte suurta iloa. En suosittele ihmisiä ryntäämään naimisiin, vaan miettimään avioitumista niin, että tietää tekevänsä ratkaisun, johon voi sitoutua. Tämä osuus ei kuitenkaan tunnu olevan teille se ongelma. Olette kihlautuneet, ja olette päättäneet mennä naimisiin. Eli teillä ei ole mitään naimisiin menemistä vastaan. Ainoa harmitus on se, jos tuleekin "vain" maistraattihäät.

Merkittävin asia olisi nyt tarkistaa tärkeysjärjestys. Mikä teille on kaikkein tärkeintä: isot häät vai naimisiin meneminen? Entä mistä tämä kaikki johdatuksen tuntu kertoo: siitä, että on muutettava avoliittoon vai että on mentävä naimisiin?

On hyvä huomata, että isot kirkkohäät ovat monessa seurakunnassa ilmaiset. Ainakaan Kangasalan seurakunnassa oman seurakunnan jäseniltä ei peritä vuokraa vihkimisestä, vaikka kirkko olisi täynnä hääväkeä. Lisäksi aina on myös mahdollista mennä naimisiin kirkollisin menoin niin, että paikalla on vähintään 2 todistajaa. Itse vihkiminen ei siis aiheuta mitään kuluja.

Avoliittojen siunaaminen sen sijaan ei ole kirkollinen toimitus, eikä avoliiton siunaaminen muuta parisuhdetta Jumalan luomaksi avioliitoksi. Vain vihkiminen tekee sen. Jumala on luonut avioliiton, ja se on hänen siunaamansa elämänmuoto.

Suosittelen teitä siis miettimään sitä, voisiko tämä elämäntilanne olla Jumalan johdatusta avioitumissuunnitelmien muuttamiseksi vuotta aikaisemmaksi. Avioituminen ei ole koskaan rahasta kiinni. Hääjuhlan budjetti sen sijaan on mitä tahansa maan ja taivaan väliltä, mutta se onkin aivan eri asia, ja hääjuhlan voi viettää myös erillään vihkimisestä.

Tervehdys Karde ja Sanan lähteellä!

Olen käsitellyt näitä teemoja viestiketjussa jo aiemmin, joten vastaan lyhyesti.

Olette nostaneet oikeat ja hyvät raamatunkohdat esille. Mutta oikeaa raamatuntulkintaa opetellaksemme on hyvin tärkeää huomata, että kumpikaan raamatunkohta ei määrittele, millaisesta synnistä puhutaan. Jos näitä kohtia sovelletaan itsetyydytykseen, on myönnettävä, että taustalla on silloin jokin muu auktoriteetti tai raamatunkohta, jonka jälkeen näillä kohdilla vain vahvistetaan sitä muualta saatua käsitystä. Raamatunkohdat itsessään eivät puhu itsetyydytyksestä.

Kun Jeesus varoittaa, että käsi ei saa vietellä ihmistä, niin siinä yhteydessä hän ei tietenkään sano, että kaikki asiat, mitä ihminen tekee käsillään, ovat syntiä. Käsillä voi tehdä sekä hyvää että pahaa, eikä tässä kohdassa määritellä sitä, kumpaan kategoriaan itsetyydytys kuuluu. Oltiinpa itsetyydytyksestä mitä mieltä tahansa, tämä raamatunkohta ei määrittele itsetyydytystä synniksi tai hyväksi asiaksi. Jeesus opettaa - vertauskuvallisesti tietenkin - että on hakattava pois elämästään sellaiset asiat, jotka viettelevät syntiin. Tämä kohta painottaa siis sitä, että kun jokin asia on mainittu synniksi, sen kanssa ei saa leikitellä, vaan syntiin on suhtauduttava vakavasti.

Samalla tavoin Roomalaiskirjeen kohta kuvaa sitä, kuinka laki määrittelee sen, mitä synti on: Mitä meidän on siis sanottava? Onko laki syntiä? Ei toki. Mutta vasta lain vaikutuksesta tulin tuntemaan synnin. Himo olisi ollut minulle tuntematon asia, ellei laki olisi sanonut: "Älä himoitse." Saatuaan lain käskystä aiheen synti herätti minussa kaikenlaisia himoja. Ilman lakia synti on kuollut. Minä elin ensin ilman lakia, mutta kun lain käsky tuli, synti heräsi eloon. (Room. 7:7-9)

Paavali ottaa tässä tiivistetyn muodon kymmenen käskyn lopusta, jossa sanotaan: Älä himoitse lähimmäisesi huonetta. Älä himoitse lähimmäisesi vaimoa äläkä hänen palvelijaansa, palvelijatartaan, härkäänsä, aasiansa äläkä mitään, mikä on lähimmäisesi omaa. (2. Moos. 20:17)

Himo ilmenee hyvin usein väärinä mielitekoina. Mutta kun nälkäinen himoitsee ruokaa tai aviopuolisot toisiaan, ei voida puhua synnistä. Kymmenen käskyäkään ei sano kaikkea himoa synniksi. Paavali viittaa siis tiivistetyllä ilmauksella Jumalan lakiin, joka paljastaa synnin. Jos lain sanaa ei olisi, ei olisi syntiäkään, koska sitä asiaa ei olisi kielletty. Eli tämäkin raamatunkohta menee edellisen kanssa samaan sarjaan siinä, että se ei määrittele asian sisältöä tarkasti.

Edellä olen vastauksissani kirjoittanut siitä, että itsetyydytystä ei pidä ihannoida, koska voidaan hyvin perustein sanoa, että se opettaa ihmistä suuntautumaan seksuaalisuudessaan muualle kuin nykyiseen tai tulevaan puolisoonsa. Mutta ei ole myöskään oikeaa raamatuntulkintaa irrottaa jakeita asiayhteydestään, jotta niiden avulla voitaisiin jyrkentää suhtautumista itsetyydytykseen.