Kiitos, nettipappi, vastauksestasi ja ajastasi. Työsi on äärimmäisen arvokasta. Sain myös hyvää vertaistukea aiemmista keskusteluista.
Tilanne on kieltämättä todella vaikea, ja mietin, miksi tämä herääminen tapahtui nyt, onhan minulla aiemminkin ollut parisuhteita, jotka eivät varmasti ole olleet Jumalan tahdon mukaisia. En ole aiemmin kokenut tekeväni väärin. Siksi mietin, onko tämä nimenomaan herätys, ja haluaako Jumala, että valitsen hänen ja parisuhteeni väliltä ja ”todistan uskoni”. Eikö ”vähiten huono” ratkaisu olisi lähteä ja olla loppuelämä yksin? Kärsisin siitä varmasti valtavasti, mutta silloin olisin valinnut Jumalan, ei-uskovan elämänkumppanin sijaan. Mietin että teen tietoisesti syntiä, jos jatkan suhdetta ei-uskovaan ja mahdollisesti loppuelämän (samaa pohdintaa taisi olla jossain aiemmassa keskustelussa, mutta siinä avoliitto oli kestänyt jo vuosia). Samalla teen syntiä, jos eroan itse, särjen hänet, ja etsin uuden kumppanin. Emme vielä asu yhdessä (sanoin ei avoliitolle), ja pohdin, kallistaako se vaakakupin siihen, että pitäisi vielä erota ”kun pystyy”.
Syvä yhteys ja rakkaus minulla ja kumppanillani on, mutta en halua minkään tai kenenkään menevän Jumalan edelle. Kuitenkin tiedän, että yksinolo olisi minulle valtava inhimillinen kärsimys.
Olen epätoivoisen ahdistunut, pelkään että minulla ei ole mitään mahdollisuutta pelastua ellen nyt toimi ”oikein”. Eihän pelastus tule kenenkään ihmisen teoilla, mutta jos tietoisesti teen ”väärän” valinnan. Pahoittelut, kun jatkan tätä pohdintaa, tämä on minulle äärimmäisen raskasta. Vilpitön kiitos vielä työstäsi.

Hei Suvianna1!

Voin vain kuvitella, kuinka suuressa ahdistuksessa olet kaikkien ajatustesi kanssa. Kerroit elämäntilanteestasi aika kattavasti ja ahdistuneisuutesi näkyy sen lisäksi siinä, miten kirjoitat. Haluaisin antaa sinulle jonkun hienon patenttiratkaisun, joka korjaisi kaiken. Mutta niin kuin tiedät itsekin, ei ole mitään taikasanaa, joka kerralla kaiken kääntäisi huolettomaksi ja hyväksi.

Niinpä liitin kysymyksesi viestiketjuun, jossa käsitellään samankaltaista kipuilua. Vaikka kaikissa edellä olevissa viesteissä käsitellään tilanteita, jotka ovat yksilöllisiä ja omanlaisiaan, yhdistää niitä se pohdinta, että nykyinen parisuhteen asetelma luo vaikean jännitteen. Tämä jännite herättää kysymyksen, onko parasta säilyttää nykyinen tilanne vai pyrkiä johonkin suuntaan. Nuo elämäntilanteet eivät ole samanlaisia kuin sinun, mutta mahdollisesti niiden lukeminen voisi rohkaista sinua siinä, että et ole ainoa, joka tällaisia kysymyksiä pohtii.

Parisuhteeseen liittyvät kysymykset ovat hyvin helppoja silloin, kun asiaa käsitellään teoriassa ja puhtaalta pöydältä. Sinäkin kirjoitit auki kaikki sellaiset näkökulmat, jotka sinua kiusaavat sen vuoksi, että elämäntilannettasi ei voida palauttaa sellaiseen lähtötilanteeseen, jossa sen haluaisit olevan. Vaikeudet syntyvät siitä, että elämän jäljet piirtyvät pientareelle, eikä tehtyjä asioita saa tekemättömäksi. Hyvin usein oikean vaihtoehdon sijasta joudutaan valitsemaan pienempi paha tai suurempi hyvä. Mitä monimutkaisempi asetelma on, sitä selkeämmin täytyy tehdä valinta. Valitseminen tarkoittaa ensinnäkin suostumista epätäydellisyyteen ja joistakin kaipauksen kohteista luopumista. Kaikkea ei voi saada kerralla. Toiseksi se tarkoittaa vastuun ottamista omasta valinnasta, ja sen kanssa elämistä.

Tästä näkökulmasta käsin käyn ikään kuin keskustelua viestisi kanssa. Joskaan en lainaa sanojasi aina siinä järjestyksessä kuin sinä olet ne kirjoittanut.

Aloitin muutama kuukausi ennen uudestisyntymääni seurustelusuhteen, joka sisälsi myös fyysisen suhteen. En ollut koskaan aiemmin kokenut tästä tunnontuskaa, tai ajatuksesta avoliitosta.

Omatunto on joskus hyvin raskas kumppani. Täysin hiljainen ja levollinen omatunto on vain paatuneella ihmisellä. Terve kristityn omatunto kolkuttelee toisinaan ja on toisinaan levollinen. Kaikkein vaikein tilanne on herätyksen tilaan tulleella ihmisellä. Hänellä omatunto toimii niin kuin sinulla. Se on hirvittävän aktiivinen ja ankara. Vastoin omatuntoaan ei kannata toimia, mutta hyvä on tiedostaa se, että sinä olet tilanteessa, jossa omatunto ei anna hetkenkään rauhaa. Ja se ei tarkoita, että olet tehnyt jotain poikkeuksellisen kamalaa, vaan että omatunto vain toimii tällä tavoin. Olet käynyt läpi heräämisen kokemuksen, ja siksi omatuntosi on hyvin herkkänä. Tällaisia hetkiä - ikään kuin Jumalan kouluja - tulee kristitylle aika ajoin, vaikka varsinaisesta hengellisestä herätyksestä olisi aikaa vaikka kuinka paljon. Tässä tilanteessa omantunnon näkökulmasta vaikeinta on se, että paluuta nollatilanteeseen ei ole olemassa. Ja se on hyvä tiedostaa, vaikka kaikesta päätellen sen olet vähintäänkin aavistanut.

yhtäkkiä rävähti silmille, että olen toiminut väärin, kun olen lähtenyt ei-uskovan kelkkaan ja myös fyysisyys ennen avioliittoa on väärin. ... Tuntuisi väärältä mennä naimisiin hänen kanssaan, mutta yhtä väärältä jättää hänet ja etsiä taas uutta kumppania.

Sinun tekisi mieli löytää ratkaisu, jossa herkkä omatuntosi olisi levollinen. Mutta en usko, että sellaista on olemassa. Jokaisessa vaihtoehdossa on jotain, mikä ei ole täydellistä. Tämä on ensimmäinen ristiriitainen asetelma. Kristillinen avioliittoihanne tähtää ainutlaatuisuuteen, ja jos jättäisit kumppanisi, ei se veisi tilannetta parempaan suuntaan. Ja jos menisit naimisiin, ryhtyisit epäuskoisen aisapariksi, josta vähintäänkin varoitetaan kristittyjä.

Olen rikki, jos olisin avioliitossa minun ei tulisi jättää ei-uskovaa puolisoa, mutta miten tällaisessa tilanteessa, kun ollaan vielä alkuvaiheessa, mutta oltu yhdessä niin henkisesti kuin fyysisesti.

Kirjoitat itse todella hyvin sen, minkä valinnan joudut tekemään. Vaikka olette sitoutuneet toisiinne ajatuksellisesti ja fyysisesti, ette ole solmineet liittoa, joka vielä uudella tavalla sitoo yhteen. Joten sinun on vain tehtävä päätös, jossa kumpikin vaihtoehto on epätäydellinen.

En tiedä olisiko Jumalalle mieluisaa, jos lähtisin ja olisin loppuelämäni yksin, mutta pelkään, että voimani eivät riitä siihen. ... Loppuelämän yksinäisyyteen varmasti katkeroituisin, mutta en tiedä, olisiko se Jumalan silmissä hyväksyttävin vaihtoehto.

Jos tulisit siihen tulokseen, että on enemmän oikein jättää nykyinen puolisosi, niin sen jälkeen joudut tämän valinnanpaikan eteen. Eli kokisitko oikeaksi sen jälkeen olla yksin - tai olisiko sellainen vaara olemassa vaikka ei haluaisi jäädä yksin. Enkä usko, että ainakaan etukäteen pohtimalla sinun on mahdollista saada tällaiseen pohdintaan selkeää ja rauhallista vastausta. Pohdinnassasi on selvästi myös se sävy, että yksin oleminen olisi sinulle itsellesi kaikkein pelottavin tulevaisuuden skenaario. Siksi ahdistut ajatuksesta, että tämä olisikin Jumalan tahtoma vaihtoehto. Mutta itse en kyllä osaa mitenkään perustella Raamatullakaan, että se olisi nyt Jumalalla mielessään. Sinä itsekin pohdit suorastaan päinvastaista näkökulmaa.

Mietin myös, miksi en voinut uudestisyntyä ennen tätä suhdetta (kun se tapahtui niin nopeasti suhteen alun jälkeen), ja koen siitä väsymystä ja tuskaa, kaikki olisi helpompaa kun en olisi tähän alunperin lähtenytkään. ... Sitten mietin, voiko meidät olla tarkoitettu yhteen, mutta siihen en usko, koska kumppani ei-uskova.

Jumalan johdatus on tosi outoa. Usko on lahjaa, kuten Paavali kirjoittaa:
Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. (Ef. 2:8-9)

Jumala olisi voinut antaa sinulle uskon missä elämänvaiheessa tahansa. Jostain syystä sinun etsikkoaikasi tuli nyt. Jossittelun voi siksi kääntää myös toisinpäin. Entäpä jos uusi elämäntilanteesi on saanut sinut pohtimaan myös hengellisiä kysymyksiä uudesta näkökulmasta? Siinä missä sinä pohdit, miksei Jumala antanut sinulle uskoa aikaisemmin, voidaan myös kysyä, vaikuttiko Jumala uskon sinussa näiden elämänvaiheiden kautta?

En koskaan sano, että Jumala haluaisi uskovan ihmisen etsivän itselleen ei-uskovan puolison. Kristityllä pitää olla lähtökohtana se, että parisuhteessa jaetaan myös yhteinen usko. Mutta Jumalalla itsellään on mahdollisuus toimia juuri niin kuin hän hyväksi näkee. Hän antoi sinulle uskon juuri tuossa elämänvaiheessa, kun olitte jo hyvin vahvassa seurusteluvaiheessa. Kipuilevan omantunnon kanssa mietitään kysymystä, oliko se Jumalan keino pysäyttää sinut. Itsevarma ihminen puolestaan katsoisi asiaa siten, että Jumala varmaan halusi asian näin johdattaa. Minä en voi väittää, että kumpikaan vastaus olisi ehdottomasti oikea tai väärä.

Huomaan, että hänellä on selkeä etsikkoaika, mutta minun on vaikea keskustella hänen kanssaan, olen itse niin masentunut ja ahdistunut tästä uskonkokemuksesta ja omasta syntisyydestä, vaikka tämän pitäisi olla iloinen asia.

Parasta, mitä sinä tässä tilanteessasi voit tehdä, on rukoilla paljon ja keskustella rehellisesti kumppanisi kanssa. Vaikka sinun omatuntosi on hirvittävän kipeä, älä tee mitään hätiköityä. Kovin montaa vuotta et toki voi asiaa pohtia, koska liian pitkä odottaminen suhteessa eläen on jo itsessään päätös. Toivon, että voit rauhoittua ja katsoa asiaa siltä kannalta, että ei ole olemassa täydellistä ja kivutonta loppuratkaisua.

Koen joka päivä tilanteesta valtavaa ahdistusta ja syyllisyyttä, tuntuu, että ihan sama mitä tekisin niin toimisin Jumalan silmissä väärin.

Hän tuntee meidät ja tietää meidän alkumme, muistaa, että olemme maan tomua. (Ps. 103:14) Sinulla on nyt valtavan suuri kipu siitä, että et pysty tekemään elämäsi valintoja uudelleen ja aloittamaan puhtaalta pöydältä. Jumala tietää sen sinua paremmin. Elämää voi elää vain siitä tilanteesta käsin, jossa itse on. Jaakob jatkoi myös kuuluisan Jaakobin paininsa jälkeen matkaa ontuen. Sinulla on myös menossa paini, joka on vain painittava. Onko askel sen jälkeen kevyt vai vähän ontuva, on vaikea sanoa. Mutta älä ajattele Jumalaa tässä tilanteessa vastustajaksesi. Hän tietää painisi ja sen, ettei täydellistä vaihtoehtoa ole.

olen silti miettinyt kertooko tämä jatkuva valtava ahdistus siitä, että minun tulisi jättää kumppani, onko tämä Pyhän Hengen jatkuvaa autoritaarista puhetta minulle, minkä laitan mielenterveyden tai paholaisen piikkiin.

Olet niin valtavan ahdistunut, että en ihan helpolla sellaisessa elämäntilanteessa luottaisi, että sydämessä puhuu Pyhä Henki. Kristityillä voi olla erilaisilla mekanismeilla toimivia karismaattisia lahjoja, mutta sinun elämäntilanteessasi uskoisin vain sitä, jos saat erityisen rauhan tehdä jonkin ratkaisun. Kaikki muut ahdistukset ja pelot pistäisin ihan puhtaasti heränneen sielun, herkän omantunnon ja ahdistushäiriön piikkiin. Paholaistakaan ei tarvitse syyttää ahdistuksesi pääarkkitehdiksi, vaikka hänellä ei varmasti ole mitään halua auttaa sinua tuosta ahdistuksesta ulos.

En tiedä, olenko minäkään yhtään osannut ahdistustasi helpottaa. Koen, että sinulla on tarjolla valinta, jossa ei tavallaan ole mahdollista tehdä täydellisesti oikein, mutta jossa ei ole myöskään täydellisen väärää vaihtoehtoa. Toivon ja rukoilen, että voisit sen vuoksi nyt unohtaa sen kyselyn, onko olemassa jokin Jumalan tahto, joka sinun täytyy onnistua toteuttamaan. Lähtökohtaisesti olen aina sitä mieltä, että jos ihmiset ovat päätyneet asumaan yhdessä, niin silloin keskimäärin eniten oikea kristillinen ratkaisu on sitoutua pysyvään avioliittoon. Mutta sellaistakaan ratkaisua et saa tehdä "syyttävän omantunnon vaikutuksen alaisena". Rukoile Jumalaa ja keskustele kumppanisi kanssa. Tee ratkaisu sitten, kun pystyt tekemään sen "selvin päin".

Tervehdys Voihan elämä!

Kuulin nuoruudessani evankelista Arto Härkösen kertovan omasta uskoontulostaan. Hän oli voittanut juuri Los Angelesissa keihäänheiton olympiakultaa. Uransa huipulla, palkintopallin korkeimmalla korokkeella seisoessaan hänelle iski tyhjyyden tunne: "Tässäkö tämä kaikki on?" Siitä alkoi hänen etsikkoaikansa, joka päätyi hengelliseen heräämiseen. Tällaisena minä hänen kertomuksensa näin muutamien vuosikymmenien takaa muistan. Kertomus on jäänyt mieleeni, koska se tarjosi minulle ahaa-elämyksen siitä, kuinka ihmisen elämässä ulkoinen todellisuus ja sisäinen kokemus voivat olla hyvin räikeästi ristiriidassa keskenään.

Kuulostaa, että sinulla on jotain samankaltaista kipuilua omalla kohdallasi. Sanoit, että elämässäsi on ollut paljon traumaa ja kärsimystä, jonka keskuksessa on ollut ennen kaikkea ahdistuneisuushäiriö. Tämän vuoksi minulle tulee mielikuva, että suuri osa kärsimyksestäsi nousee sisäisestä todellisuudesta. Toisaalta puhuit siitä, että ulkoisesti sinulla on elämässä valtavan paljon hyvää. Vaikka mielenterveydelliset haasteet voivat kummuta hyvin monesta eri lähteestä, teen suoraviivaisen yleistyksen siitä, että ulkoisesta hyvinvoinnista riippumatta sisäinen kokemuksesi saa sinut kyselemään elämän arvoa ja merkityksellisyyttä.

Pahoittelen, jos olen tehnyt edellä hätiköidyn johtopäätöksen. Joka tapauksessa tällainen sisäisen ja ulkoisen todellisuuden kahtiajako on elämän arvon kyselemisen keskiössä.

Kristillisen uskon mukaan ihmisen arvo on täysin luovuttamaton. Raamatun alkuluvuissa tämä asia puetaan sanoiksi tavalla, jota harvemmin siteerataan: "Jokaisen, joka vuodattaa teidän verenne, teidän elämänvoimanne, minä vaadin tilille. Minä vaadin tilille jokaisen eläimenkin. Vaadin tilille jokaisen ihmisen, joka vuodattaa lähimmäisensä veren. - Joka ihmisen veren vuodattaa, hänen verensä on ihminen vuodattava, sillä omaksi kuvakseen Jumala teki ihmisen." (1. Moos. 9:5-6) Sanat ovat hyvin raadolliset, ja juuri se raadollisuus ja jyrkkyys kuvaa sitä, kuinka arvokas Jumalan silmissä on jokaisen ihmisen elämä. Ja yhtä aikaa ihminen itse saattaa kokea, ettei hänen elämänsä ole minkään arvoista.

Sinä et kuitenkaan tarkalleen ottaen kohdistanut kysymystäsi ihmisen arvoon vaan siihen, onko elämä aina elämisen arvoista. Inhimillisillä mittareilla mitattuna voidaan hyvin sanoa, että hengityskoneen varassa eläminen, ihmiskaupan uhrina kasvaminen tai nälänhädässä riutuminen eivät ole meidän mielestä yleviä ja arvokkaita elämänmuotoja. Hyvinvointiyhteiskunnan keskellä rajanveto voi siirtyä vaikkapa mainitsemiisi mielenterveyden uhkaan, ilmastoahdistukseen ja päihdeongelmiin.

Kummassakin tapauksessa lopulta kysymyksemme on, tunteeko ihminen itse elämänsä elämisen arvoiseksi. Vastaus riippuu siitä, keneltä kysytään. Seksiorjaksi myyty ihminen saattaa kokea, että hänen elämänsä on pelastunut, jos saisi elää suomalaisen ilmastoahdistuksen keskellä vapaana. Murrosikäinen nuori saattaa kokea, että hänen elämänsä ei ole minkään arvoista, koska kaikkien muutosten keskellä hän ei koe olevansa sinut itsensä kanssa.

Esittämäsi kysymys on valtavan paljon monimuotoisempi kuin tämä kapeasta näkökulmasta kirjoitettu vastaukseni. On selvää, että läheskään jokainen ihminen ei pidä omaa elämäänsä elämisen arvoisena. Ja on yhtä selvää, että jokainen elämä on Jumalan luoma ja hänen silmissään arvokas. Raamatun todistus ihmisen arvosta on kristitylle ulkoinen todellisuus. Merkittävimmäksi kysymykseksi nousee silloin se, millaisen suhteen oma sisäinen kokemus tuohon Jumalan ilmoittamaan todellisuuteen luo.

Joskus ihmisten tehtävänä on auttaa kärsimyksessä elävää ihmistä, jotta hänen elämänsä voisi ulkoisesti olla elämisen arvoista. Toisinaan ihmisen täytyy itse harjoittaa ymmärrystään siinä, että elämä on elämisen arvoista, vaikka sisäinen kokemus olisi todellisuuden kanssa ristiriidassa.

Voittaako elämän hyvät asiat kärsimyksen? Onko uuden elämän luominen kaiken mahdollisen kärsimyksen arvoista?

En tiedä lopullisia vastauksia näihin kysymyksiin. On selvää, että hyvät asiat ja kärsimys eivät kumoa toisiaan, vaikka onnen hetket voivat joskus auttaa sietämään epäonnen hetkiä. Kauniin auringonlaskun ihaileminen ei kumoa silmässä olevaa roskaa. Nämä ovat yhtä aikaa olemassa. Toinen ilahduttaa ja toinen ärsyttää.

Samalla tavoin uuden elämän ihme pitää sisällään kaikki mahdolliset tulevaisuudet onnellisuudesta kärsimykseen. Erityisesti vanhemmuus kasvattaa sisäistä tunneskaalaa. Oma lapsi tuo hetkellisesti enemmän onnea kuin mikään asia ennen lasta. Ja yhtä lailla huoli lapsen tulevaisuudesta ja elämäntilanteista voi ylittää kaikki huolet, joita ennen lasta on kokenut. Tässäkin asiassa lopulta elämän arvon kokemisesta taitaa olla valintakysymys: haluaako kiinnittää huomion hyviin vain huonoihin puoliin. Ja onko elämä elämän arvoista juuri siksi, että siinä on läsnä koko elämän kirjo?

Kuten huomaat, vastaukseni on hyvin maalaileva, mutta toivottavasti näistä epämääräisistä asioiden pyörittämisistä on sinulle jotain apua.

Mitä Raamattu sanoo ihmisen ulkonäöllisestä kauneudesta ja komeudesta? Olen kerran antanut pakit sen vuoksi, että toisen ulkonäkö ei miellyttänyt minua. Ja nimenomaan sillä tavoin, etten kokenut fyysistä/seksuaalista vetoa. Itse olen fysiikaltani hoikka ja urheilullinen. Arvostan liikunnallista ja terveellistä elämäntapaa. Kosijani puolestaan oli fysiikaltaan aikalailla vastakohtainen. En pystynyt sanomaan hänelle rehellistä syytä kieltäytymiselle, koska en halunnut pahoittaa hänen mieltänsä. Totuus on, että todennäköisesti olisimme muilta osin sopineet hyvinkin yhteen: samat arvot, syvä molemminpuolinen luottamus ja ymmärrys, uskovaisia molemmat, samat tulevaisuuden haaveet. Olenko tehnyt kauhean synnin, kun arvotin ulkonäköä tällä tavoin? Onko fyysinen kauneus aina katsojan silmässä? Miten kristityn tulisi suhtautua tähän?

Moi Marko.

Taustoitan vähän kysymystäni. Olen kokenut elämässäni nuoreksi ihmiseksi aika paljon traumaa ja kärsimystä. Suurimpana syynä on ahdistuneisuushäiriö, joka puhkeaa yleensä ilman mitään syytä. Olen käynyt pitkään terapiassa ja olen sinänsä sujut tuon taipumukseni kanssa. Olen joutunut pohtimaan paljon sitä, onko elämäni elämisen arvoista tämän kärsimyksen kanssa. Olen tullut siihen tulokseen että on se: elämässäni on valtavasti rakkautta (avioliitto, ystävät, vanhemmat) ja myös muita hyviä asioita (esim. usko). Minulla on myös hyviäkin aikoja, kun ahdistus ei vaivaa. Vaikka koen oman elämäni elämisen arvoiseksi kaikesta huolimatta, kaiken sen kärsimyksen takia en kuitenkaan ole varma, onko elämä välttämättä uuden elämän luomisen arvoista. Eikä tuo näkemykseni elämästäni elämisen arvoisena ole kovin vankalla pohjalla.

Olen sen ikäinen, että ystäväni ovat alkaneet saada lapsia ja itsekin olen aina halunnut äidiksi. Olemme toki saaneet raamatussa käskyn lisääntyä ja täyttää maa, mutta se homma taitaa olla jo hoidettu.

Mietin, että onko tilanteita, joissa lapsen ei ole hyvä syntyä ja joissa elämä ei ole lapselle sen arvoista? Esim:

1.   lapsi syntyy sodan keskelle
2.   lapsi syntyy päihdeongelmaisille vanhemmille
3.   lapsi syntyy minun kaltaiselleni ihmiselle, jolla on mielenterveyden kanssa välillä vaikeaa
4.   lapsella on vakava sairaus
5.   lapsi alkaa kärsiä mielenterveyden ongelmista ja kohtaa samat kärsimykset kuin minä
6.   ilmastonmuutos tekee elinolosuhteet vaikeiksi

Jne, esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon.

Minusta tuntuu, että rakastan niin paljon mahdollisesti joskus syntyvää lastani (joka siis ei ole edes saanut vielä alkuaan), että haluan suojella häntä elämältä ja sen väkisinkin mukanaan tuomalta kärsimykseltä. Erityisesti pelkään, että lapsi perii minun taipumukseni ahdistukseen ja joutuu siksi kärsimään.

Haluaisin saada lapsen itsekkäistä syistä: haluan jonkun, jota rakastaa ja haluan perheen tuoman merkityksen elämään. Mutta näiden itsekkäiden syiden lisäksi haluaisin haluta saattaa lapsen maailmaan siksi, että elämä on hieno asia ja sen arvoista, enkä siksi, että tarvitsen lasta. Saatko kiinni? En pysty olemaan niin itsekäs, että tuon lapsen ”maailmaan kärsimään” vain oman mielihaluni ja tarpeeni takia. Voi kunpa voisin olla varma siitä, että lapseni ei kohtaisi valtavasti kärsimystä. Nykyään lapsilla ja nuorilla on valtavasti mielenterveysongelmia, mikä ei ole lainkaan rohkaisevaa.

Mitä raamattu ja sinun elämänkokemuksesi pappina ja oletettavasti paljon erilaista kärsimystä nähneenä sanoo tästä aiheesta? Voittaako elämän hyvät asiat kärsimyksen? Onko uuden elämän luominen kaiken mahdollisen kärsimyksen arvoista?