Hei Väitetty tuomitsija!
Nimimerkkisi kertoo, että olet kipeällä tavalla törmännyt 'tuomitseminen' sanan merkitystä koskeviin keskusteluihin. Toivon, että vastaukseni antaa sinulle sekä lepoa tunteille että materiaalia ajatuksille.
En osaa sanoa, onko aika muuttunut vai onko vain oma ymmärrys lisääntynyt. Välillä näet tuntuu, että ajassamme sanoja käytetään usein kovin vapaasti. Liittämällä haluttuja merkityksiä vahvan tunnelatauksen sisältämiin sanoihin, voidaan asiasisällöstä riippumatta maalata haluttu sävy omaan viestiin. Ota kaksi enemmän tai vähemmän kuviteltua esimerkkiä.
Esimerkki 1: Henkilö A haukkuu todella kärkevin ja hengellisin sanakääntein henkilö B:n tupakanpolttoa. Henkilö B on aivan musertunut, mutta henkilö A toteaa: ”On kristillistä rakkautta ohjata langennut ihminen oikealle tielle.”
Esimerkki 2: Henkilö C kertoo keskustelun kuluessa, että hänen vakaumuksensa mukaan miehen ja naisen avioliitto on ainoa oikea parisuhteen malli. Avosuhteessa asuva henkilö D vastaa: ”Järkyttävää, kuinka avoimesti sinä voit tuomita minun elämäntyylini.”
Ensimmäisessä tapauksessa on mielestäni selvästi kyse tuomitsemisesta, vaikka se puetaan rakkauden kaapuun. Toisessa tapauksessa ei missään tapauksessa ole kyse tuomitsemisesta, vaikka sitä sellaiseksi väitetäänkin. Silti on vaikea sanoa, millä perusteella tämä jako tarkalleen ottaen tapahtuu. Jopa Raamatussa tuomitseminen ilmenee vähän erilaisissa yhteyksissä, joten pakko on nöyrtyä jossain määrin tilannekohtaisuuteen.
Jeesus erottaa nuhtelemisen ja tuomitsemisen
Poimin Matteuksen evankeliumista kaksi katkelmaa, jotka näyttävät olevan toistensa vastakohtia. Valitsemalla vain toinen, voidaan puolustaa kumpaa tahansa edellä mainitsemistani esimerkeistä. Kuitenkin molemmat sanat ovat tulleet saman Jeesuksen suusta ja jopa saman evankelistan muistiin tallentamana.
”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan. Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa kun otan roskan silmästäsi', kun omassa silmässäsi on hirsi? Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.” (Matt. 7:1-5)
"Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä 'jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla'. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin. Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu.” (Matt. 18:15-18)
Ensinnäkin Jeesus siis opettaa, että ei saa tuomita. Vuorisaarnan yhteydessä hän tarkoittaa tuomitsemisella erityisesti siitä, että ihmisellä on taipumus tonkia toisen ihmisen pieniä virheitä sen sijaan, että näkisi oman elämänsä suuret virheet. Tätä ei saa tehdä.
Toisaalta Jeesus myös opettaa varsin jyrkin sanakääntein, ettei seurakunnassa saa osoittaa hyväksyntää synnille ja vääryydelle. Hän opetti yllättävänkin seikkaperäisesti, millä tavalla on ensin kahden kesken puhuteltava syntiä tekevää ihmistä. Sen jälkeen nuhtelua tehostetaan pienellä ryhmätyöllä. Ja jos mikään muu ei auta, niin seurakunnan on lausuttava jyrkkä kielto synnilliselle toiminnalle. Äärimmillään Jeesus käskee jopa sulkea seurakunnan ulkopuolelle.
Mitä tahansa synnistä varoittaminen ja tuomitseminen ovatkaan, Jeesus tekee selväksi, että tuomitsemista ei saa tehdä, mutta synnistä nuhtelemista kuuluu tehdä. Asia käy hyvin selvästi ilmi siinä, että aviorikoksesta kiinni otetulle naiselle Jeesus samalla hengenvedolla sanoo, että hän ei tuomitse naista, mutta varoittaa häntä tekemästä samaa syntiä enää uudelleen: Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: "Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?" "Ei, herra", nainen vastasi. Jeesus sanoi: "En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä." (Joh. 8:10-11)
Jeesuksen omien sanojen mukaan kristityllä ei siis ole oikeutta tuomita, mutta kristityllä on velvollisuus varoittaa ja nuhdella synnistä. Yleisellä tasolla asia on äärimmäisen selvä. Käytännön rajanveto onkin sitten huomattavasti vaikeampaa. Tämän pukee sanoiksi Paavali, kun hän alleviivaa nuhteluun liittyvän tilannetajun tärkeyttä opastaessaan nuorta Timoteusta seurakunnan paimenen tehtävässä:
Älä nuhtele vanhaa miestä ankarasti, vaan neuvo häntä kuin omaa isääsi, nuorempia miehiä kuin veljiäsi, vanhoja naisia kuin äitiäsi, nuorempia naisia kuin sisariasi, siveästi ja puhtaasti. (1. Tim. 5:1-2)
Tilannetajua ei voida koskaan listata yksityiskohtaisiksi säännöiksi. Jos olisi olemassa absoluuttisen yksiselitteisiä sääntöjä, ei tarvittaisi tilannetajua. Niinpä minäkään en pysty yksiselitteisesti määrittelemään, milloin oikea nuhteleminen muuttuu vääräksi tuomitsemiseksi. Voin ainoastaan ottaa muutamia Raamatun esimerkkejä asiasta.
Kadotustuomion lausuminen on tuomitsemista
En tiedä, mikä on tarkalleen ottaen oikea tapa kääntää seuraava Luukkaan evankeliumin jae, mutta nykyisen ja edellisen kirkkoraamatun käännösten ero auttaa hyvällä tavalla ymmärtämään yhden näkökulman väärästä tuomiosta.
Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan. (Luuk. 6:37 - Kirkkoraamattu 1992)
Älkääkä tuomitko, niin ei teitäkään tuomita; älkää kadotustuomiota lausuko, niin ei teillekään kadotustuomiota lausuta. Antakaa anteeksi, niin teillekin anteeksi annetaan. (Luuk. 6:37 - Kirkkoraamattu 1938)
Jos ihminen ottaa itselleen oikeuden määritellä, kuka on menossa taivaaseen ja kuka kadotukseen, niin silloin ollaan varmasti väärän tuomitsemisen alueella. Ihminen voi sortua tekemään vaikka kuinka suuria syntejä jopa julkisesti ja tietoisesti, mutta silti kukaan ihminen ei voi määritellä kenenkään iäisyyskohtaloa. Jeesuksen sanojen mukaan ihminen voidaan erottaa seurakunnastakin, mutta silloinkaan kyse ei ole kadotustuomion julistamisesta. Paavali paimensi kirjeellä Korintin seurakuntaa, ja antoi ohjeet oikeasta toiminnasta, kun eräs seurakuntalainen eli siveettömästi äitipuolensa kanssa:
"Te vielä pöyhkeilette, vaikka teillä olisi ollut syytä surra ja erottaa joukostanne mies, joka on syyllistynyt tuollaiseen. ... Tuo mies on luovutettava Saatanalle ja niin annettava hänen ruumiinsa tuhoutua, jotta hänen henkensä pelastuisi Herran päivänä." (1. Kor. 5:1, 5)
'Saatanalle luovuttaminen' kuulostaa todella mystiseltä, mutta se on vain vahva hengellinen ilmaus sille seurakunnasta erottamiselle, jota Jeesuskin käski toteuttaa. Paavalin sanoista käy ilmi, että tavoite ei ollut siinäkään tapauksessa lausua kadotustuomiota, vaan toivoa, että äärimmäinen toimenpide saisi aikaan parannusta. Toisessa kirjeessään Korintin seurakunnalle Paavali kehottaa heitä ottamaan takaisin parannuksen tehneen ihmisen. Jos kyse on samasta tilanteesta, vakava puhuttelu sai aikaan sen, mitä toivottiin.
Kadotustuomion lausumisen vakavuudesta todistaa erinomaisesti Juudan kirje. Arkkienkeli Mikael voisi monella mittarilla mitattuna olla suurin, mahtavin ja pyhin kaikista luoduista olennoista. (Jeesus on Jumala, joten hän ei ole luotu olento.) Samalla tavoin paholainen on kaikin tavoin pahuudessa ja synnissä kaikkein syvimmällä. Edes tämä asetelma ei anna oikeutta kadotustuomion lausumiseen:
Ei edes ylienkeli Mikael, kiistellessään Mooseksen ruumiista Paholaisen kanssa, rohjennut herjata eikä tuomita tätä, vaan sanoi: "Nuhdelkoon Herra sinua!" (Juud. 1:9)
Mielivaltainen ja epätasapuolinen nuhteleminen on tuomitsemista
Epätasapuolinen tuomitseminen ilmenee siinä, että itselle läheisiä ihmisiä ei niin helposti tuomitse samoista synneistä kuin tuntemattomia ja kaukaisia ihmisiä. Kaikkein helpointa on hyväksyä itsessään asioita, joita tuomitsee muissa ihmisissä. Tällöin nuhteleminen muuttuu tuomitsemiseksi, vaikka asia itsessään olisi oikein, mutta koska nuhtelija sallii itselleen eri vapauksia:
Sen tähden et voi mitenkään puolustautua, ihmisparka, sinä joka tuomitset muita, kuka sitten oletkin. Tuomitessasi toisen julistat tuomion myös itsellesi, koska sinä, toisen tuomitsija, teet itse samoja tekoja. Me tiedämme, että Jumala on oikeassa tuomitessaan ne, jotka tekevät tällaista. Kuvitteletko sinä välttäväsi Jumalan tuomion, kun teet itse sellaista, mistä tuomitset muita? Halveksitko sinä Jumalan suurta hyvyyttä, kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä? Etkö ymmärrä, että Jumalan hyvyys johtaa sinut kääntymiseen? (Room. 2:1-4)
Jaakob sivuaa aihetta, vaikkei suoranaisesti puhukaan tilanteesta, jossa ihmisiä nuhdellaan synnistä:
Jos teidän kokoukseenne tulee mies, jolla on kultasormus sormessaan ja hieno puku yllään, sekä samalla kertaa köyhä nuhruisissa vaatteissaan, niin ettekö vain osoitakin huomiotanne tuolle hienosti pukeutuneelle ja sano hänelle: "Istu tähän, tässä on hyvä paikka"? Köyhälle te sen sijaan sanotte: "Seiso sinä tuossa", tai: "Istu tähän lattialle jalkojeni viereen." Ettekö te silloin syyllisty erotteluun omassa keskuudessanne? Eikö teistä ole tullut tuomareita, jotka tuomitsevat väärin perustein? (Jaak. 2:2-4)
Jos siis käytännön asioissa on pyrittävä oikeudenmukaisuuteen, niin sitä suuremmalla syyllä asiaan on kiinnitettävä huomiota, kun puhutaan synneistä nuhtelemisesta. Paavali esimerkiksi muistuttaa siitä, että nuhtelemisessa seurakunnan tehtävä ei ole hengellisesti nuhdella niitä, jotka eivät edes ole kristittyjä. Miksi tarvitsisi muistuttaa Jumalan tahdosta niitä, jotka eivät edes usko Jumalaan tai jotka eivät pidä Jeesusta auktoriteettinaan: Ei kai minun asiani ole tuomita ulkopuolisia? Ettehän tekään tuomitse muita kuin omaan piiriinne kuuluvia. Ulkopuoliset tuomitsee Jumala. "Poistakaa keskuudestanne se, joka on paha." (1. Kor. 5:12-13)
Omien sääntöjen perusteella nuhteleminen on tuomitsemista
Luther aloittaa teoksensa Puhe hyvistä teoista seuraavasti: "Ensimmäiseksi tulee tietää, että ei ole olemassa muita hyviä tekoja kuin ne, jotka Jumala on käskenyt. Samoin kuin ei ole olemassa muuta syntiä, kuin minkä Jumala on kieltänyt." Sen vuoksi ihminen, joka nuhtelee toista ihmistä "synnistä", jota Raamattu ei sano synniksi, syyllistyy tuomitsemiseen.
Paavali joutui omassa työssään kohtaamaan muun muassa juutalaisten ja pakanoiden tapojen rajanvetoja. Juutalaisesta perinteestä käsin hengellisiä asioita katsovat kristityt saattoivat hyvin helposti pitää syntinä sellaisia asioita, joita Vanhassa testamentissa juutalaisilta kiellettiin, mutta jotka eivät olleet kiellettyjä enää sen jälkeen, kun Jeesus toteutti ja täytti juutalaisen kulttilain. Tällaisia kysymyksiä heräsi erityisesti ruokasäädösten ja juhla-aikojen äärellä:
Joka syö kaikkea, älköön halveksiko sitä joka ei syö, ja joka taas ei syö kaikkea, älköön tuomitko sitä joka syö. Onhan Jumala ottanut omakseen hänetkin. Mikä oikeus sinulla on tuomita toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu - vaikka kyllä hän seisoo, sillä Herra kykenee pitämään hänet pystyssä. (Room. 14:3-4)
Kukaan ei siis saa tuomita teitä siitä, mitä syötte tai juotte tai miten noudatatte juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä. (Kol. 2:16)
Synnistä nuhteleminen ei saa siis olla kenenkään kristityn itse keksimästä asiasta nuhtelemista. Synnistä nuhtelemisen oikeutus nousee vain siitä, että Jumala itse on jotain ihmiseltä vaatinut. Omien lisäysten turmiollisuudesta Jeesus varoitti jo fariseuksia. "Taitavasti te teette tyhjäksi Jumalan käskyn, jotta voisitte noudattaa omia sääntöjänne." (Mark. 7:9)
Edes itse Jeesus ei esittäydy tuomarina, joka täydellisessä kaikkitietävyydessään oman näkemyksensä mukaan tuomitsee. Jopa hänen tuomionsa perustuu Sanaan: "Jos joku ei noudata minun sanojani, vaikka on ne kuullut, en minä häntä tuomitse. En ole tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen. Jos joku torjuu minut eikä ota sanojani vastaan, hänellä on kyllä tuomarinsa: se sana, jonka olen puhunut, tuomitsee hänet viimeisenä päivänä." (Joh. 12:47-48)
Nuhtelemisen vaikeus on siis siinä, että onko ymmärtänyt a) lähimmäisen tilanteen oikein ja b) Raamatun sanan oikein. Jos ei ole, lipsuu helposti tuomitsemisen puolelle. Jeesuksen varoitus on aina ajankohtainen ja vakava: ”Älkää tuomitko sen mukaan, miltä asia päältä katsoen näyttää, vaan tuomitkaa oikein.” (Joh. 7:24)
Loukkaamistarkoituksessa nuhteleminen on tuomitsemista
Jumalan Sana on itsessään joskus äärimmäisen viiltävä. Yksinään omassa kammiossa lukienkin se voi satuttaa: ”Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme." (Hepr. 4:12)
On suuri ero sillä, satuttaako toista ihmistä Jumalan Sana vai toinen kristitty. Kukaan kristitty ei omilla sanoillaan, omilla raamatuntulkinnoillaan tai edes suorilla Raamatun lainauksilla saa pyrkiä satuttamaan. Vaikka joku pitäisi suunsa kiinni ja ainoastaan sormella osoittaisi jotain Raamatun jaetta, pystyisi hän silti satuttamaan väärällä tavalla. Kristitty, joka siteeraa jotain Raamatun jaetta, ottaa vastuun siitä, että hän käyttää sitä oikein ja oikeassa hetkessä. Asiayhteydestään irrotetut jakeet voivat olla satuttamista ja siten myös tuomitsemista. Oikein siteeratut jakeet - mutta väärässä tilanteessa - saavat aikaan saman lopputuloksen.
Mitä ankarammista Raamatun sanoista on kyse, sitä hienovaraisemmin niitä pitää osata käsitellä. Raamatun jyhkeydestä innostunut kristitty voi innostua siten, että satuttaja ei olekaan Sana vaan taitamaton kristitty. Jaakob puhuu lähimmäisen panettelusta rinnakkain tuomitsemisen kanssa ja Paavali muistuttaa taitavasta sanojen käytöstä:
Älkää panetelko toisianne, veljet. Joka panettelee veljeään tai tuomitsee hänet, puhuu lakia vastaan ja tuomitsee lain. Mutta jos tuomitset lain, et ole lain noudattaja, vaan sen tuomari. Yksi ainoa on lainsäätäjä ja tuomari, hän, jolla on valta pelastaa ja valta tuomita kadotukseen. Mutta mikä sinä olet tuomitsemaan lähimmäisesi? (Jaak. 4:11-12)
Puhukaa aina ystävällisesti, kuitenkin sananne suolalla höystäen. Teidän on tiedettävä, miten kullekin vastaatte. (Kol. 4:6)
Paha olo ei ole merkki tuomitsemisesta
Olen edellä luetellut muutamia esimerkkitilanteita, joissa kristitty minun mielestäni ei pysy enää oikean synnistä nuhtelemisen alueella vaan on syyllistynyt tuomitsemiseen. Lopuksi otan vielä yhden käänteisen esimerkin, joka on ehkä varsin ajankohtainen yksilön vapautta korostavassa kulttuurissamme.
Kristitty ei saa koskaan pyrkiä loukkaamaan ketään. Loukkaantumisen tunne, murhe tai muu epämiellyttävä kokemus ei kuitenkaan ole automaattisesti merkki siitä, että ihmistä kohtaan olisi toimittu väärin. Tunteet elävät omaa elämäänsä, ja vaikka niitä kannattaa kuunnella, niiden pohjalta ei voida määritellä sääntöjä.
Edellä lainasin Paavalin jyrkkää ohjetta siveettömästi elävän erottamisesta seurakunnasta. Mahdollisesti samaan asiaan liittyy hänen seuraavassa kirjeessään mainitsema yhteenveto lopputuloksesta:
Vaikka tuotin kirjeelläni teille mielipahaa, en sitä kadu. Jos minua kaduttikin, kun näin teidän pahoittaneen siitä mielenne vähäksi aikaa, olen nyt iloinen - en siksi, että te tulitte surullisiksi, vaan koska murheenne sai teidät muuttamaan mielenne. Murheenne oli Jumalan mielen mukaista, ja niinpä emme aiheuttaneet teille mitään vahinkoa. Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, jota ei tarvitse katua, sillä se johtaa pelastukseen. Maallinen murhe sen sijaan tuottaa kuoleman. (2. Kor. 7:8-10)
Kun minua tullaan nuhtelemaan omista synneistäni, en ilahdu siitä. Kokemuksesta tiedän, että ensimmäinen tunnereaktio on aina ärtymys ja jopa loukkaantuminen. En todellakaan halua, että minun elämääni puututaan. Mutta koska tiedän loukkaantuvani myös oikeutetusta nuhtelusta, tiedän erityisen hyvin, että tunnereaktio ei ole mittari sille, onko minua kohtaan toimittu oikein vai väärin.
