Hei Inkeri,
Tällaisissa kysymyksissä törmätään aina hankalaan rajanvetoon, koska ihmisillä on niin erilaisia mieltymyksiä. Lisäksi vaikeuskerrointa lisää se, että rajanvetoa täytyy tarkastella kahdesta eri näkökulmasta.
1. Henkilökohtaisen sietämisen raja
Jokaisella kirkolliseen tilaisuuteen osallistuvalla ihmisellä on erilainen näkemys siitä, mikä on siihen hetkeen sopiva määrä lasten ääniä ja tohinaa.
Minä olen erilaisten häiriöiden suhteen liiankin yliherkkä. Liekö syynä se, että minulla ei ole lapsia, enkä ole tottunut sovittamaan askareitani ja keskittymiskykyäni lapsiperheille tyypillisen arvaamattomuuden ja hälinän keskelle. Ainakin kastetilaisuuksissa kohtaan hyvin päinvastaisia ihmisiä. Välillä kasteissa on paikalla paljon lapsia ja lapsiperheitä. Silloin kaikkein suurimmat keskittymisen vaikeudet ovat minulla itselläni, kun paikalla olevat ihmiset ovat itse tottuneet kommunikoimaan ja keskittymään kaiken hälinän ylitsekin. Tätä taustaa vastaan minun on hyvin helppo tunnistaa kirkollisista tilaisuuksista kaltaiseni ihmiset, jotka katselevat ympärilleen ikään kuin etsien sitä ihmistä, joka hälinään voisi puuttua.
Ensimmäinen rajanveto olisi siis löytää joku tasapaino sen suhteen, että tilaisuuteen osallistujilla on erilainen toleranssi. Kultainen keskitie koko seurakuntaa kokoavissa jumalanpalveluksissa taitaa (valitettavasti) olla sellainen, joka ei sovi kummallekaan ääripäälle: Tiukinta rajaa vetävät pahastuvat hälinästä ja äänekkäimpien lasten vanhemmat kokevat, etteivät lapset ole tervetulleita. Ääripäille on myös pakko laatia omanlaisiaan tilaisuuksia. Hiljaisuuden retriitti ei ole yhdistettävissä lasten päiväkerhon kanssa.
2. Toisten kunnioittamisen raja
Toinen rajanveto ei ole puhtaasti mielipidekysymys vaan siinä on kysymys hyvien tapojen ja pyhien asioiden kunnioittamisesta. Vaikka lapset eivät voi niitä kaikkia käsittää, heidän vanhempiensa täytyy niin tehdä.
Olen kerran istunut ehtoollistilaisuudessa ja kauhistuen katsonut, kun kaksi lasta kiersi alttaripöydän taakse. Liturgin selän takana he kaivoivat ehtoollisastiasta leipiä ja söivät niitä keskenään. Alttarikaiteella kiipeileminen tai kastepuun lehtien poimiminen eivät myöskään voi kuulua asiaan. Lasta on johdonmukaisesti opetettava siihen, että kirkko ja huvipuisto ovat eri paikkoja ja niissä tehdään eri asioita. Pyhien asioiden kunnioittaminen alkaa siitä esimerkistä, että vanhemmat ohjaavat lapsen pois niistä toiminnoista, joiden häiritseminen on loukkaavaa muita kohtaan.
Toki näissäkin asioissa rajat voivat eri henkilöillä mennä hieman eri kohdissa. Pidän silti merkittävästi eri kysymyksenä sitä, juokseeko lapsi huutaen kirkon käytävällä vai pudotteleeko hän kastettujen lasten nimiä kastepuusta.
Kaikkineen asian tekee arkaluonteiseksi se, että lopulta lasten kirkkokäyttäytymisen kohdalla kyse on vain aika vähän siitä, kuinka kirkkokansa suhtautuu lapsiin. Paljon enemmän kyse on siitä, kuinka näiden lasten vanhemmat suhtautuvat muihin kirkkovieraisiin. Tässäkin suhteessa olen törmännyt hyvin erilaisiin vanhempiin. Jotkut pyytelevät kauheasti anteeksi metelöiviä lapsiaan, vaikka en tullut edes noteeranneeksi mitään hälyä tilaisuuden aikana. Joskus taas lapsi saa täysin vapaasti toteuttaa itseään niin, että itselläkin keskittymiskyky tilaisuuden toimittamiseen häiriintyy, kun pelkään joko asioiden särkymistä tai yritän kuulla omat ajatukseni metelin yli.
3. Työntekijän vastuu yhteisestä hyvästä
Kolmas rajanveto tapahtuu siis minun omassa mielessäni. Ajattelen, että meillä työntekijöillä on suurin vastuu tilanteesta ja yhteisestä hyvästä. Tilannetajua tarvitaan meiltäkin, milloin tarkoitus on rohkaista vapauteen ja kotoisuuteen, ja milloin toimia rajanvetäjänä tilaisuuden sujuvuuden vuoksi.
