Tervehdys Elfslayer!
En ole kasvatuksen ammattilainen tai psykologi. Heiltä saattaisit saada hyvin erilaisia vastauksia kuin minulta, mutta rohkaistun kuitenkin kirjoittamaan ajatukseni sen pohjalta, mitä minä itse kuulen, kun luen kurittamista käsitteleviä raamatunkohtia. Et tosin eritellyt tarkemmin, mitä nimenomaisia kohtia tarkoitit, kun viittasit Vanhaan testamenttiin. Otin vapauden tehdä oletuksia ja keräsin sikermän sananlaskuja, joissa kurittaminen on esillä.
Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan,
joka rakastaa, kurittaa häntä jo varhain.
(Sananl. 13:24)
Kurita poikaasi, kun vielä on toivoa,
varo sentään hengiltä hakkaamasta.
(Sananl. 19:18)
Hulluus tarttuu helposti nuorukaiseen,
mutta kunnon kuritus ajaa sen pois.
(Sananl. 22:15)
Älä jätä poikaa kurituksetta - ei hän kuole, jos saa keppiä.
Kun annat hänelle keppiä, pelastat hänet tuonelan tieltä.
(Sananl. 23:13-14)
Keppi ja nuhtelu antavat viisautta,
kuritta kasvanut poika on äitinsä häpeä.
(Sananl. 29:15)
Nämä sananlaskut vaikuttavat ensisilmäykseltään tosi rajuilta; käsketään oikein keppiäkin käyttää. Minä en kuitenkaan osaa nähdä näitä ohjeita sellaisina, että niissä käskettäisiin tehdä lasten elämä kurjaksi. Noissa sananlaskuissa käytetään muun muassa ilmaisuja ”rakastaa”, ”kun vielä toivoa on”, ”pelastat tuonelan tieltä”. Raamatussa mainitun kurittamisen idea näyttäisi olevan rakkaudessa lapsen parhaaksi toimiminen.
En tiedä, onko olemassa sellaista psykologia tai kasvatuksen ammattilaista, jonka mielestä lapsi ei tarvitse rajoja. Täysin vapaasti kasvanut lapsi voi huonosti. Hän ei opi elämään yhteiskunnassa niin, että elämä olisi hänelle täysipainoista. Eikä hän edes tunne oloaan turvalliseksi, jos kukaan ei ole antamassa rajoja ja elämänohjeita. Mielestäni edellä mainittujen sananlaskujen idea on juuri turvallisten rajojen antaminen.
Samalla sananlaskujen opetus lapsen kurittamisesta on opetus pienemmän pahan valitsemisesta. Jos ystäväni on suon silmässä tukkaansa myöten, niin tukasta repiminen on pienempi paha hukkumiseen verrattuna – vaikka tukasta repiminen ei olekaan itsessään hyvää ja oikeaa. Inhimillinen vaikeus on tietenkin päättää, milloin pitää ”repiä tukasta”. On varmasti kauhean monia mielipiteitä siitä, mihin rajat vedetään ja miten rajoja kuuluu pitää yllä. Eli siis mitkä asiat pitää kieltää ja pitääkö kieltoja vahtia sanallisin rangaistuksin vai täytyykö käyttää joitain kovempia menetelmiä.
Minulla ei ole omia lapsia, niin en todellakaan pysty sanomaan, miten todellisuudessa toimisin tai pitäisi toimia. Voisin kuitenkin kuvitella, että joissain tilanteissa sanallinen nuhteleminen ei riitä. Ajatellaan, että esimerkiksi 5-vuotias isoveli käyttää toistuvasti nyrkkejä 3-vuotiaan pikkusiskon pitämiseksi aisoissa. Muutaman perusteellisen nuhtelun ja opettamisen jälkeen sellainen tapa olisi mielestäni syytä kitkeä pois jollain keinolla, joka kertoo isoveljelle, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa pikkusiskon hakkaaminen. Pienempi paha on ”tehdä vääryyttä” väärintekijälle kuin antaa syyttömän kärsiä ja ehkä saada isojakin ongelmia tulevaan elämään. Samanlaisena pitäisin esimerkiksi tilannetta, jossa lapsi ymmärtämättömyyttään karkailisi jatkuvasti järven rantaan tai tielle leikkimään. En osaisi isänä olla kovin kärsivällinen, jos pelkäisin lapsen hengen puolesta. Kuulostaa rajulta, mutta siihen asti, kunnes lapsen ymmärrys lisääntyy, hänet on edes rangaistuksen pelolla pidettävä turvassa.
Esille ottamissani sananlaskuissa on mielestäni koko ajan se taka-ajatus, että oikeiden rajojen asettaminen ja valvominen on todellista rakkautta. Sillä lapsi parhaimmillaan pelastetaan jopa tuonelan tieltä. Täysin sama ajatus löytyy raamatunkohdista, joissa verrataan isän tekemää lastenkasvatustyötä Jumalan tekemään kasvatustyöhön.
Älä torju, poikani, Herran kuritusta, älä katkeroidu, kun hän ojentaa sinua -
jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa niin kuin isä omaa lastaan. (Sananl. 3:11-12)
Rangaistessaan Herra kuitenkin kurittaa meitä, jotta meitä ei yhdessä
maailman kanssa lopullisesti tuomittaisi. (1. Kor. 11:32)
Mutta Herra ei hylkää, ei hylkää iäksi. Vaikka hän kurittaa,
hän myös armahtaa, suuri on hänen laupeutensa.
Ei Herra iloitse siitä, että hän kurittaa ihmistä. (Valit. 3:31-33)
Te olette unohtaneet tämän sanan, joka rohkaisee teitä kuin isä poikiaan:
- Älä väheksy, poikani, Herran kuritusta, älä masennu, kun hän ojentaa sinua -
jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa.
Teidän kärsimyksenne on kasvatusta: Jumala kohtelee teitä omina poikinaan.
Onko sellaista poikaa, jota isä ei kurittaisi? Jos te siis olette jääneet vaille kuritusta,
josta kaikki muut ovat osansa saaneet, te olette äpäriä, ette laillisia lapsia.
Kun maalliset isämme kurittivat meitä, me emme tohtineet vastustaa.
Vielä paljon suurempi syy meillä on alistua taivaallisen Isämme tahtoon,
sillä se takaa meille elämän. Isämme kurittivat meitä vain lyhyttä aikaa varten
ja niin kuin heistä näytti hyvältä, mutta Jumalan kuritus koituu meidän todelliseksi
parhaaksemme: me pääsemme osallisiksi hänen pyhyydestään. Vaikka kuritus ei
sitä vastaan otettaessa koskaan tunnu iloiselta vaan ikävältä asialta, se lopulta antaa
näin valmennetuille hedelmänsä: rauhan ja vanhurskauden. (Hepr. 12:5-11)
Valitusvirsien kohdassa sanotaan erityisen hienosti, miten Jumala ei nauti kurittamisesta. Silti Jumala kurittaa lapsiaan, koska se on rakkautta. Jumala joutuu joskus käyttämään kovia otteita, ettei ihminen joutuisi kadotukseen. Jumalan kuritus on siitä iloinen asia, että se on aina virheetöntä ja täydellisen hyvää ihmistä ajatellen.
Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa
ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen. (Room. 8:28)
Ihmisten suorittama kuritus on vaikeampi asia, koska siinä tapahtuu paljon virheitä. Raamattu ei ikinä annakaan tukeaan perheväkivallalle tai muulle samankaltaiselle väärinkäytökselle. Kurittamisen idea ei ole myöskään siinä, että vanhemmat voisivat ruokkia omaa mukavuudenhaluaan. Vitsaa kun voisi helposti käyttää silloin, jos vanhemman kärsivällisyys loppuu, vaikka vitsa ei siinä tilanteessa olisi ollenkaan perusteltua ja lapsen parhaaksi. Esillä olleet sananlaskut ovatkin kirjoitettu ohjeeksi niille, jotka haluavat löytää oikeat tavat rakastaa lapsiaan. Raamatun ohjeet kurittamisesta eivät ole aikuisesta lähteviä, vaan kurittamisen yhteydessä puhutaan aina siitä, tapahtuuko se lapsen parhaaksi. Vanhempien on omassa rajallisessa viisaudessaan pyrittävä toimimaan lapsen ajalliseksi ja iankaikkiseksi parhaaksi. Aina se ei voi olla täysin samaa, mitä lapsi itse toivoo. Rajojen vetäminen on taitolaji.