Adoptio

[justus]

Hei!

Pidän oppitunnin mittaisen tunnin adoptiosta etiikan näkökulmasta. Tietoa aiheesta löytyy kovin vähän, joten kaipaisin neuvoja tunnin pitämiseen. Tunti täytyy suunnitella koko oppitunnin pituiseksi, joten asiaa täytyy löytää mahd paljon. Tunnilla täytyy pohtia aihetta eettisestä näkökulmasta. Mitkä voisivat olla hyviä näkökulmia aiheen lähestymiseen? Itse ajattelin verrata ainakin ulkomaan ja kotimaan adoptiota, mutta muita lähestymistapoja ajattelin myös käyttää. Mitä näkökulmia kannattaisi tuoda esille? Entä mitä tuossa ulkomaan ja kotimaan vertailussa tulisi ottaa huomioon.

Tehtävänannossa käskettiin perustella omaa näkökantaa (jos sellainen on) ja syitä adoptioon. Lisäksi oppituntiin kuuluu pienimuotoinen pohdiskeleva yhteiskesustelu aiheesta. Mitkä olisi hyviä eettisiä kysymyksiä aloittaa pohdintaa?

Arvostelussa otetaan huomioon faktatiedon määrä, eri näkökulmien monipuolisuus, kultaisen säännön ja rakkauden kaksoiskäskyn pääperiaatteet ja niiden sovellutus sekä pohdintakysymykset. Miten sovellan kultaista sääntöä ja rakkauden kaksoiskäskyä adoptioon?

Olisiko vielä jotain mitä kannattaisi ottaa huomioon tuntia pidettäessä? 45 min on kuitenkin pitkä aika ja se tarvitsee paljon tekstiä josta puhua.

Olen ehkäpä hieman yllättynyt, kun löysin tällaisen foorumin, josta saa vinkkejä suoraan papilta etiikan esitelmiin. Tämähän on loistoidea meille uskontoa opiskeleville

[Nettipappi Marko]

Hei, Justus!

Adoptio on asia, josta Raamattu ei suoranaisesti puhu mitään. Siksi keskustelun lähtökohta on juurikin se, mitä sanoit: erilaisia eettisiä näkökulmia. Yritän tässä nyt jotain sellaisia löytää. Eettiset kysymykset eivät koskaan ole mustavalkoisia, mutta niistä keskusteleminen on pakko tehdä aina eri näkökulmia korostaen. Yksinkertainen vastakkainasettelu syntyy siitä, katsotaanko adoptoimisen motiiveja vanhempien vai adoptoitavan lapsen näkökulmasta. Halutaanko toimia vanhempien vai lapsen parhaaksi?

Tavanomaisessa perheessä lapset syntyvät luonnollisesti. Usein lapsien tekeminen varmaan suunnitellaan, mutta toisaalta voidaan myös sanoa, että "lapsia tulee". Adoptio on prosessi, joka ei tapahdu itsestään tai vahingossa. Se suunnitellaan. Taustalla on siis todellinen halu saada lapsi. Lapsen haluaminen on kaunis asia, ja on oletettavissa, että lapsi on silloin hyvin rakastettu. Eräässä tarinassa sanottiin kaunis kielikuva adoptiosta: "Adoptio on sitä, että lapsi ei ole kasvanut äidin mahassa vaan äidin sydämessä."

Toisaalta lapsen haluamiseen liittyy itsekkyys: minä haluan lapsen! Hyvin harva perhe luultavasti ajattelee, että tärkeintä on tehdä palvelus jollekin lapselle ottamalla hänet perheeseen. Lähtökohta on omassa halussa olla vanhempi. On täysin normaalia, että luonnollisesti alkunsa saavat lapsetkin hankitaan useimmiten aivan samoilla motiiveilla. Adoptio kuitenkin mahdollistaa vanhemmuuden paljon laajemmassa mielessä, jolloin myös itsekkyyskin voi saada laajemmin erilaisia ilmenemismuotoja. Keskustelua voidaan siis käydä siitä, missä menevät itsekkyyden rajat.

Toisaalta näkökulma kannattaa kääntää aivan päinvastoin: mikä on lapselle parasta? Uskon, että suurin osa adoptioista tehdään perheisiin, joissa ei voida saada lasta luonnollisesti. Mutta varmasti joitakin adoptioita tehdään, perheisiin, joissa on kotitekoisiakin lapsia. Aivan äärimmäisyyksiin vietynä käänteinen näkökulma tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että perhe ei hanki yhtään lasta luonnollisesti - vaikka pystyisi siihen - vaan adoptoi sen sijaan lapsen, joka on orpo tai jonka elinolosuhteet eivät ole ihmisarvoiset. Onko suurempaa rakkautta toteuttaa omaa halua saada lapsi, joka kantaa vanhempien geenejä - vai lapsi, jota voisi auttaa adoptiolla? Raamatun kultainen sääntö yhdistettynä tähän näkökulmaan on aika raju:

     Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. [Matt. 7:12a]


Tuossapa oli johdantoni aiheeseen. Seuraavaksi esitän tuolta pohjalta erilaisia kysymyksiä, joista saattaisi saada aika vilkasta keskusteluakin aikaan.

- Miten itsekkyys ja halu lapsen saamiseen vaikuttaa vanhempana olemiseen? Kuinka itsekäs voi olla, jotta voi olla hyvä vanhempi?

- Millaisissa tilanteissa adoptio on enemmän aikuisen mieliteko ja millaisissa tilanteissa enemmän lapsen parhaaksi?

- Millainen adoptoivan perheen pitäisi olla, jotta adoptio olisi lapselle muutos parempaan?

- Miten lapsen elämään vaikuttaa tietoisuus siitä, että ei ole perheeseen luonnollisesti syntynyt lapsi niin kuin suurin osa hänen kavereistaan?

- Miten lapseen vaikuttaa, jos adoptiovanhempia on vain yksi? Miten lapseen vaikuttaa, jos adoptiovanhempina olisikin kaksi isää tai kaksi äitiä? Onko adoptio tällaisissa tapauksissa enemmän lapsen vai aikuisten parasta ajatellen suunniteltu?

- Onko merkitystä sillä, onko tullut isäksi tai äidiksi luonnollisesti tai adoptoimalla lapsen? Kumpi valmistaa vanhemmuuteen paremmin: odotusaika vai adoptointiprosessi?

- Nykyään hyvin usein ei-toivottu raskaus keskeytetään abortilla. Onko se äidin kannalta parempi vai huonompi vaihtoehto kuin adoptio? Entä lapsen kannalta?


Itselläni on omat mielipiteeni kustakin asiasta, mutta pyysit tällä erää enemmänkin näkökulmia ja keskustelukysymyksiä. Toivottavasti näistä on apua.

[Anniina]

Hei Marko,

nostan esiin tällaisen vanhan aiheen, sillä olen itse adoptiolapsi. Ei-vakavasta seurustelusuhteesta syntynyt vahinko, jota kumpikaan vanhemmista ei voinut tai halunnut pitää, taloudellisesta tilanteesta ja muista sosiaalisista syistä johtuen. Taustani on täysin suomalainen, joten kulttuurieroja tai etnisiä kysymyksiä en ole joutunut pohtimaan.

Muutamaa asiaa kommentoin, koska ne jäivät sinänsä monipuolisesta vastauksestasi vähälle huomiolle. Lainaus tekstistäsi:

Toisaalta lapsen haluamiseen liittyy itsekkyys: minä haluan lapsen! Hyvin harva perhe luultavasti ajattelee, että tärkeintä on tehdä palvelus jollekin lapselle ottamalla hänet perheeseen. Lähtökohta on omassa halussa olla vanhempi.

On erittäin hyvä asia, jos motiivina on halu saada lapsi eikä mikään halu tehdä lapselle palvelus. Minulla ei ole kokemusta tästä palveluksen tekemisestä omassa perheessäni, mutta monilla muilla on. Siis siitä, että adoptiovanhemmat ovat ottaneet lapsen ajatuksella, että he tekevät lapselle palveluksen. Tästä motiivista nimittäin on usein seurannut edellytys, että pelastetun lapsen tulee olla saamastaan kodista erityisen kiitollinen. Nimenomaan tätä kiitollisuutta kodista ja perheestä monelta on vaadittu; adoptiovanhemmat ovat pitäneet itseään hyväntekijöinä, kun ovat "pelastaneet" hylätyn lapsen. Maksaakseen "kiitollisuudenvelkansa" vanhemmilleen lapsen on sitten oltava tottelevainen, kiltti ja kuuliainen.

Nykyään varmaan suhtaudutaan valtaosin jo toisinkin, mutta varsinkin vanhemmat ikäluokat (nyt yli 50-vuotiaat) ovat tätä kiitollisuuden vaatimusta saaneet kuulla. Sen nimissä on tukahdutettu normaaleja teini-iän irtiottoja sekä vielä aikuisiällä pyritty kontrolloimaan lapsen valintoja vaikkapa puolison, ammatin ja elämäntyylin suhteen sanoen, että kehtaatkin olla tottelematta vanhempiasi, jotka ovat sinut vaivalla kasvattaneet jne. (Tässä kohdassa tosin sanon, että biologisetkin vanhemmat osaavat olla vaateliaita ja riidellä lastensa kanssa asioista, joita näiden pitäisi vanhempien mielestä tehdä toisin. Vaatimuksissa on kuitenkin adoptiolasten kohdalla usein vähän eri sävy, sillä perheeseen tulon taustalla on aina jonkinlainen hylkääminen. Moni adoptiolapsi saattaa itsekin kipuilla sen kanssa, onko hän nyt kauhean kiittämätön ja epäkunnioittava, kun ei ainakaan enää aikuisena haluaisi joka asiassa myöntyä tai vääntäytyä ässän mutkalle pitääkseen vanhempansa tyytyväisinä.)

Nostan esiin tämän kiitollisuusvaatimuksen siksi, että varsinkin monilla uskovaisilla ihmisillä on erittäin herkkä omatunto. Jos uskovaista adoptoitua haukkuu itsekkääksi ja kiittämättömäksi, kun ei tämä tottele vanhempiaan tai on näiden kanssa eri mieltä, hän helposti syyllistyy. Monia on hakattu päähän myös neljännellä käskyllä ja korostettu, että vanhempia tulee kunnioittaa. Useilla on sitten kuitenkin ongelmia sen suhteen, mitä se kunnioittaminen tarkoittaa. Tarkoittaako se sitä, että vanhempien kaikkiin vaatimuksiin tulee suostua ja kaikesta on oltava samaa mieltä, kuten jotkut vanhemmat sen määrittelevät?

Adoptio kuitenkin mahdollistaa vanhemmuuden paljon laajemmassa mielessä, jolloin myös itsekkyyskin voi saada laajemmin erilaisia ilmenemismuotoja. Keskustelua voidaan siis käydä siitä, missä menevät itsekkyyden rajat.

Esimerkiksi juuri kiitollisuuden vaatimus lasta kohtaan on minun mielestäni itsekkyyttä. Se on kiitoksen kipeyttä ja oman hyvyyden pönkittämistä. Adoptiolapsen "pelastaminen" huonoista oloista voi näyttää hyveelliseltä. Joissain tapauksissa taustalla varmasti onkin pyyteetön halu auttaa, mutta joissain tilanteissa tarkoitus voi olla ainakin osittain halu kiillottaa kilpeä. Olin niin hyvä ihminen, että otin orvon tai hylätyn raukan, katsokaa ja kehukaa.

Minulla on mielikuva, että adoptiota edeltävissä keskusteluissa yritetään nimenomaan karsia vanhemmista pois nämä "hyväntekijät". Siis joiden motiivi on ensisijaisesti pelastaa joku lapsi kurjuudelta. Eihän pelastushalu sinänsä ole huono asia, kyllähän nyt normaalit ihmiset toivoisivat, että kaikilla maailman lapsilla olisi hyvä olla. (Minäkin toivon tätä, vaikka en itse ottaisi adoptiolasta!) Mutta silti adoptiovanhemmilta edellytetään nimenomaan halua saada oma lapsi, siis uusi perheenjäsen, ja elää lapsiperhearkea. Ihan sama asia siis kuin biologista lasta toivovilla pariskunnillakin.

[Nettipappi Marko]

Hei Anniina,

Kiitos erittäin hyvistä huomioista! Tuo edeltävä vastaukseni ei ollut ollenkaan kattava. Näin pidemmän tauon jälkeen luettuna se vaikuttaa hyvin ohuelta ja pintapuoliselta. Keskityin lähinnä nostamaan pari ajatusta, joista tuo esitelmäänsä valmistautuva kysyjä saisi jotain inspiraatiota. Itsekkyys oli lähinnä sellainen teema, jonka ajattelin tuovan uutta kulmaa hänellä jo olleiden ajatusten joukkoon.

Itsekkyys on hyvin monisäikeinen asia, ja teit varsin oikeaan osuvan havainnon siitä, että adoption suhteen yksi henkilö voi olla itsekäs tavalla: "minä haluan lapsen" ja toinen voi olla itsekäs tavalla "minä haluan näyttäytyä hyväntekijänä". Kumpikin lähtökohta voi johtaa sekä hyvään että pahaan. Itsekkyyttä pidetään lähtökohtaisesti negatiivisena terminä, mutta on kuitenkin huomattava, että tiettyyn rajaan asti itsekkyys on positiivisessa mielessä maailman tehokkain käyttövoima. Maailmassa jäisi tosi monta hyvää asiaa tekemättä, jos itsekkyys ei antaisi sille sysäystä. Merkitystä on lopulta sillä, kuinka uskollisesti ja oikealla asenteella sitoutuu siihen asiaan, jonka itsekkyys on laittanut alulle.

Minä viittasin edellisessä vastauksessani siihen, miten lapsen haluaminen on yleensä itsekäs halu. Ainakin biologisesti se on mitä syvimpiä käyttövoimia. Siinä mielessä lisääntyminen on äärimmäisen itsekästä. Mutta ilman sitä halua ihmiskunta olisi varmaan tuhoutunut. Tai vähintäänkin vanhemmuus olisi aivan retuperällä.

Maailmaan mahtuu monenlaista, mutta keskimäärin omat lapset ovat aina rakkaampia kuin naapurin vintiöt. Omien lasten suhteen on nähty valtavasti vaivaa jo ennen kuin lapsi on edes syntynyt. Kun paratiisissa syntiinlankeemuskertomuksen jälkeen ihmisille kerrottiin, mitä lankeemuksesta seuraa, nainen sai kuulla: "Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, ja kivulla sinä olet synnyttävä lapsesi." (1. Moos. 3:16)

Ajattelen niin, että synnin seuraukset eivät olleet Jumalan rangaistus ihmiskunnalle. Ne olivat väistämätön hoitokeino sille, että syntisten ihmisten maailma pysyisi jonkinlaisessa oikeassa arvojärjestyksessä. Syntiinlangenneessa maailmassa lapset ja vanhemmat ottavat toisinaan yhteen ja tulee kahnauksia. Jos perheenjäsenten välitä puuttuisi kiintymys ja vahvat tunnesiteet, muuttuisivat nämä kahnaukset käsittämättömiksi sodiksi ja vallankäytön paikoiksi. Siksi on positiivista, että "syntinen itsekkyys" on synnyttänyt inhimillistä rakkautta, jonka positiivinen puoli on omistushalu ja itselle kuuluvan suojeleminen. Tämä on aika raadollisesti sanottu, mutta toisaalta juuri tällä tavoin Jumala näyttää valjastaneen itsekkyyden suojelevaksi käyttövoimaksi.

Ajatus lapsista kiehtoo ja houkuttaa. Äidin raskauden aika ja vaivat tekevät lapsesta erityisen rakkaan. Parinkymmenen vuoden kasvatusprosessi koettelee kumpaakin vanhempaa. Niin suuren työn jälkeen ei voi olla välinpitämätön jälkikasvustaan. Oma lapsi on tullut valtavan tärkeäksi siinäkin tapauksessa, että hänen kanssaan olisivat sukset useammin ristissä kuin siistisi oikealla ladulla.

Tämä yhteen kasvaminen toteutuu myös adoptiolapsen suhteen, vaikka biologisen lapsen kanssa fyysinen vaivannäkö alkaa vähintään 9 kuukautta aikaisemmin. Adoptoitua lasta ei ole kannettu raskauden vaivoin ja saatettu maailmaan synnytyksen kivuin. Silti pitkä kasvuprosessi sitoo vanhemmat ja lapsen toisiinsa.

Tiukoissa paikoissa saattaa olla merkitystä sillä, millaisella itsekkyyden muodolla prosessiin on heittäydytty. "Hyväntekijän" lähtökohta on ehkä yksi niistä huterimmista. Sanotaan, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Perhehelvetti voi syntyä siitä, jos on kuvitellut, että ulkokultaisen kristillinen motiivi kantaa vanhemmuuden kipujen yli. Uskon helposti tuon kuvaamasi skenaarion siitä, että vaikeuksien kohdatessa lasta syytetään siitä, ettei hän ole riittävän kiitollinen ja kunnioittava pelastajiaan kohtaan.

Merkitystä ei lopulta ole sillä, millaisin sanoin kuvailtu itsekkyys on sysäyksen vanhemmuuteen antanut. Merkitystä on sillä, mistä ammentaa käyttövoiman vanhemmuuden hoitamiseen. Raamattu antaa monia ohjeita lapsille vanhempien kunnioittamiseen ja heistä huolen pitämiseen. Se koskee yhtä paljon biologista lasta kuin adopitolastakin. Mutta näin on myös vanhemmuuden suhteen. Ja oikeastaan vielä enemmän. Biologiseksi vanhemmaksi voidaan tulla vahingossa. Adoptiovanhemmaksi ei. Toki adoptiovanhemmaksi tuleminen voi joissain elämäntilanteissa olla ikään kuin velvollisuus, silti se on vielä enemmän valintatilanne kuin biologinen vanhemmuus. Siksi adopitovanhempi ei pääse mitenkään karkuun niitä Raamatun ohjeita, joita annetaan kaikille vanhemmille.

Pari yksittäistä ohjetta otan tähän loppuun:

• Eihän lasten velvollisuus ole kerätä omaisuutta vanhemmilleen, vaan vanhempien lapsilleen. (2. Kor. 12:14)
• Isät, älkää herättäkö lapsissanne vihaa, vaan kasvattakaa ja ojentakaa heitä Herran tahdon mukaan. (Ef. 6:4)
• Isät, älkää aina moittiko lapsianne, etteivät he masentuisi. (Kol. 3:21)
• Jos joku ei osaa pitää huolta omasta perheestään, kuinka hän voisi huolehtia Jumalan seurakunnasta? (1. Tim. 3:5)