Milloin olen uskossa?

[Nettipappi Marko]

Tervehdys, Sa!

Tutkistelin Nettipapin palstaa, ja huomasin, että aiheeseen liittyviä kysymysketjuja oli palstalla jo kaksi kappaletta. Yhdistin nämä ja liitin sinun kysymyksesi jonon jatkoksi. Näyttää siltä, että näistä vanhemmista kirjoituksistani löytyvät vastaukset kaikkiin esittämiisi kysymyksiin. Jos kuitenkin koet, että haluat minun vastaavan vielä jostain uudesta näkökulmasta, niin esitä vain rohkeasti tarkentavia kysymyksiä.

Joka tapauksessa haluan rohkaista sinua. Kirjoitit lukevasi Raamattua, rukoilevasi ja käyväsi kirkossa. Kaikki nämä asiat ovat erittäin tärkeitä uskon kasvamiselle. Jos olet nuori tai nuori aikuinen, olet hyvin tervetullut myös nuorteniltoihin. Siellä on usein myös mahdollisuus jutella syvällisemminkin jonkun illan vetäjän tai nuorten kanssa. Toisten uskovien kanssa asiat kummasti kirkastuvat ja oma usko saa rohkeutta samassa tilanteessa olevien kanssa keskustellessa.

[KokoDino]

Terve Marko. Mua on mietityttänyt se, että onko ihminen silloin uskossa, kun hän tunnustaa Jeesuksen Kaikkivaltiaan Pyhän Jumalan Pojaksi ja uskoo täysin siihen mitä Raamatussa sanotaan?

Esim ainakin 95% suomen romaneista uskoo TÄYSIN Raamatun sanoman todeksi ja tiedämme, että Jeesus on Kaikkivaltiaan Jumalan Poika, mutta silti monet sanovat "Emme ole uskossa". Me kasvamme pienestä pitäen siihen, että Raamatun sanoma on totta ja uskomme Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Tiedämme, että kuoleman jälkeen on elämää joko taivaassa tai helvetissä. Tiedämme, että jos emme elä Sanan mukaan, niin joudumme helvettiin.
Meistä on siis omituista jos jotkut eivät usko Jumalaan ja Jeesukseen, vaikka itse kaikki meistä ei olisikaan uskossa.

Toki meikäläisillä on se, että kuuliaisuus Jumalaa kohtaan on ehdotonta. Ei siis voi elää maailmassa samaan aikaan ja samaan aikaan Jumalalle. Monet jotka tulevat uskoon, niin jos he lankeavat syntiin (ryyppäämään tai vastaavaa) niin he luopuvat heti uskostansa, jotta eivät pitäisi Jumalaa pilkkanansa. Jos saan suoraan sanoa mitä mieltä olen, niin on tyhmää elää maailmalle, jos tietää että Jeesus on todellinen.

Tästä siis muodostuu kysymykseni. Paavali sanoo Raamatussa, ettei kukaan pysty sanomaan "Jeesus on Herra" muutakuin Pyhässä Hengessä. Mitä siis Paavali tällä tarkoitti?

Ja jos ihmisellä on tahto tulla uskoon, niin onko väärin kun hän sanoo "Tule Jeesus sydämeeni asumaan" ?

[Nettipappi Marko]

Morjens, KokoDino!

Pistitpä monipolvisen ja suuren kysymyksen ilmoille. Katsotaan, mitä saan aikaiseksi...

Mua on mietityttänyt se, että onko ihminen silloin uskossa, kun hän tunnustaa Jeesuksen Kaikkivaltiaan Pyhän Jumalan Pojaksi ja uskoo täysin siihen mitä Raamatussa sanotaan?

Sanoisinpa, että varmasti on, jos nuo ehdot täyttyvät. Minä en pitäisi rimaa edes noin korkealla. Usko ei ole sitä, että on sydämessään täysin varma jokaisesta asiasta, joka Raamatussa sanotaan. Paavalin kirjeistä käy ilmi, että eroja löytyy:

     Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka on uskossaan heikko, älkääkä ruvetko
     kiistelemään mielipiteistä. Joku katsoo voivansa syödä kaikkea, mutta heikkouskoinen
     syö vain kasviksia. Joka syö kaikkea, älköön halveksiko sitä joka ei syö, ja joka taas ei
     syö kaikkea, älköön tuomitko sitä joka syö. Onhan Jumala ottanut omakseen hänetkin.
     [Room. 14:1-3]

Jo Paavalin aikana hänen tuntemissaan seurakunnissa oli eroja siinä, miten ihmiset näkivät kristittyjen käytännön tapoihin liittyvät asiat. Epäjumalien temppeleissä uhratun lihan syöminen oli yksi tällainen kysymys. Jotkut kristityt kokivat, että he eivät voi syödä sellaista lihaa. Heistä Paavali käytti sanaa heikkouskoinen. Toiset taas uskoivat, että siinä ei ole mitään ongelmaa. Paavali itse opettaa, että ei ole olemassa kuin yksi oikea Jumala. Siksi saa syödä kaikenlaista lihaa.

Oli siis ihmisiä, jotka näkivät tämän Paavalin esillä pitämän asian kahdella tavalla. Mutta kummatkin olivat uskovia ihmisiä. Heikkouskoisestakin Paavali kirjoitti: "Onhan Jumala ottanut omakseen hänetkin". Ja minä pidän uskossa olemisena sitä, että ollaan Jumalan omia. Uskossa olemisen määritelmiksi sopisivat esimerkiksi seuraavat kohdat:

     Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala
     on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo vanhurskauden,
     suun tunnustus pelastuksen. [Room. 10:9-10]

     Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.
     [Mark. 16:16]

     Matkan jatkuessa he tulivat paikkaan, jossa oli vettä. Silloin hoviherra sanoi: "Tässä on
     vettä. Estääkö mikään kastamasta minua?" Filippos sanoi hänelle: "Jos koko sydämestäsi
     uskot, se on mahdollista." Hoviherra vastasi: "Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan
     Poika." [Ap. t. 8:36-37]

Esim ainakin 95% suomen romaneista uskoo TÄYSIN Raamatun sanoman todeksi ja tiedämme, että Jeesus on Kaikkivaltiaan Jumalan Poika, mutta silti monet sanovat "Emme ole uskossa".

Uskossa oleminen on termi, jota suurin osa suomalaisista tuntuu vierastavan. Ei liene harvinaista, että sanotaan: "Kyllä minä uskon Jeesukseen, mutta en minä ole mikään uskovainen." Ilmeisesti uskovaisuus nähdään ilmiönä, jolla on niin kielteinen sävy, että uskovaiseksi ei haluta leimautua sitten millään. Olisikin kiva haastatella tällaista ihmistä ja kuulla, millainen hänen mielestään uskovainen on - jos kerran pelkkä Jeesukseen uskominen ei tee ihmisestä uskovaista.

Uskossa oleminen on näet minun mielestäni juuri sitä, että uskotaan Jeesuksen olevan Jumalan Poika, joka on kuollut minun puolestani ristillä. Ja tässä onkin ehkä esittämäsi asetelman keskeinen pointti. On yksi asia uskoa Raamatun Jumalan olevan totta, tai että Jeesus kuoli ristillä ihmisten syntien vuoksi. Ja on aivan toinen asia uskoa, että Jeesus kuoli ristillä myös minun syntieni vuoksi.

Monet jotka tulevat uskoon, niin jos he lankeavat syntiin (ryyppäämään tai vastaavaa) niin he luopuvat heti uskostansa, jotta eivät pitäisi Jumalaa pilkkanansa.

Tällainen asenne kertoo mielestäni suuresta Jumalan kunnioittamisesta ja jumalanpelosta. Mutta se ei riitä:

     Sinä uskot, että Jumala on yksi ainoa. Oikein teet - pahat hengetkin uskovat
     sen ja vapisevat. [Jaak. 2:19]

Uskon pitää olla henkilökohtaista:

     Jolla on Poika, sillä on elämä. Jolla ei Jumalan Poikaa ole, sillä ei ole elämää.
     [1. Joh. 5:12]

Jos ihminen luopuu uskostaan silloin, kun on langennut, on se osoitus siitä, että hän on luullut pelastuvansa omilla ansioillaan. Jeesuksen luo tuli kerran rikas nuorukainen, joka toimi juuri tällä tavoin:

     Muuan korkeassa asemassa oleva mies kysyi Jeesukselta: "Mitä minun pitää tehdä,
     hyvä opettaja, että perisin iankaikkisen elämän?" Jeesus vastasi hänelle: "Miksi sanot
     minua hyväksi? Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu. Käskyt sinä tiedät: älä
     tee aviorikosta, älä tapa, älä varasta, älä todista valheellisesti, kunnioita isääsi ja
     äitiäsi." "Kaikkea tätä olen noudattanut nuoresta pitäen", vastasi mies. Tämän
     kuullessaan Jeesus sanoi: "Yksi sinulta vielä on tekemättä. Myy kaikki, mitä sinulla on,
     ja jaa rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua."
     Kun mies kuuli tämän, hän tuli murheelliseksi, sillä hän oli hyvin rikas.
     [Luuk. 18:18-23]

Rikas mies ei pystynyt noudattamaan Jeesuksen kaikkia ohjeita. Niinpä hän kääntyi kannoillaan ja lähti murheellisena pois. Se oli hänen suurin virheensä. Rikkaan miehen virhe ei ollut se, että hän ei ollut täydellinen. Kukaan ei ole. Usko on sitä, että ei vain pään tiedolla ymmärretä, että Jeesus on kuollut syntien puolesta. Usko on luottamusta siihen, että Jeesuksen veri pesee myös minut puhtaaksi. Pahinta Jumalan pilkkaamista on se, että halveksitaan hänen armoaan. Jumala antoi oman Poikansa juuri sitä varten, että syntinen ihminen turvautuisi häneen.

     Jeesus vastasi heille: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat.
     En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä, jotta he kääntyisivät."
     [Luuk. 5:31-32]

     "Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan."
     [Luuk. 19:10]

Tästä siis muodostuu kysymykseni. Paavali sanoo Raamatussa, ettei kukaan pysty sanomaan "Jeesus on Herra" muutakuin Pyhässä Hengessä. Mitä siis Paavali tällä tarkoitti?

Usko on Pyhän Hengen synnyttämä asia. Jos minä uskon, että Jeesus on kuollut syntieni tähden, niin sitä uskoa ei ole voinut synnyttää mikään muu kuin Pyhä Henki. Sen verran järjetöntä on, että Jumala tappaisi oman Poikansa minun syntieni vuoksi. Kuka tahansa voi muodostaa suussaan sanat: "Jeesus on Herra". Mutta se, joka oikeasti tarkoittaa, että Jeesus on myös minun Herrani, on uskossa.

     Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia.
     Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen
     kanssa; jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi
     samasta kirkkaudesta kuin hän. [Room. 8:16-17]

Ja jos ihmisellä on tahto tulla uskoon, niin onko väärin kun hän sanoo "Tule Jeesus sydämeeni asumaan"?

Miksi se olisi väärin? Juuri niin Raamattu kehottaa tekemään. Laodikean seurakunnalle osoitetut Jeesuksen sanat sopivat erinomaisesti jokaisen yksittäisen ihmisen kohdalle:

     Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen
     hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän. [Ilm. 3:20]

Jeesus suorastaan kolkuttelee sydämien ovilla. Kutsu astua sisään on enemmän kuin tervetullut.

[Mariia-84]

En ole varma, liittyykö aivan otsikon aiheeseen, mutta laitan viestin kuitenkin tähän.

Olen miettinyt tuota Jeesukseen turvautumista. Itselleni tulee välillä epäilyjä, että olenko sittenkään uskossa lainkaan, kun varsinaisesti mitään uskoontulon kokemusta (off-on) ei ole. Mietin, olenko liian ylpeä turvautumaan kokonaan Jeesukseen ja todella sanomaan, ettei minussa ole mitään hyvää. Tuntuu, että tajuan liian vähän omaa syntisyyttäni. Mutta kun esim. olen täysin sotkussa itseni kanssa, ei ole mitään lohduttavampaa kuin se, mitä Jeesus on ja mitä Hän on tehnyt. Ja muutenkin Jeesuksen elämä ja sovitus on sellainen asia, joka ”osuu suoraan sydämeen”. Olen myös viime aikoina tullut vakuuttuneeksi, että ei ole mitään tärkeämpää kuin se, että meillä on suhde Häneen. Kuitenkin mietin, onko uskoni tavallaan ”järkiuskoa”, että se ei ole mennyt sydämeen.. Jos jossain pyydetään ”antamaan elämänsä Jeesukselle”, alan miettimään, olenko tehnyt sitä koskaan.. tunnen tavallaan, että olen siihen liian ylpeä, että voisin sen koko sydämestäni tehdä (en ehkä osaa tätä oikein selittää)..

Mietin esimerkiksi, että menenkö ehtoolliselle vääristä syistä, jos en pysty kokemaan synnintuntoa. Joskus on vaan niin, että koen olevani rikkinäinen, ja menen ehtoolliselle ”hoidettavaksi”, kokemaan yhteyttä. Onko tämä väärin? Toisaalta Jeesushan sanoi jotenkin, että ”tehkää se minun muistokseni” ja jossain muussa kohdassa, että ”tulkaa minun luokseni te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon”. Noista kohdista ainakaan en löydä vaatimuksia mihinkään kauheaan synnintuntoon.

Välillä minua jopa ärsyttää se, että Jumala on itse meidät luonut, ja nyt meidän sitten pitäisi tuntea olevamme syntisiä Hänen edessään että voimme päästä taivaaseen (vaikka eihän se ihan näin yksinkertainen asia varmaan olekaan). En vain pysty sitä koko sydämestäni myöntämään, vaikka Jumalan sanan mukaan näin on. Vaikka toisaalta jos pelastus olisi kiinni siitä, että miten hyvin pystymme tajuamaan ja myöntämään Jumalalle syntisyytemme, eihän Jeesuksen kuolemaa olisi tarvittu. Tarvittaisiin vain laki näyttämään synti ja sitten vain ”tunnustus”. Vai onko tässä järkeä?

Pitääkö omaa tilaansa tällä tavalla koko ajan ”vahtia” eli että varmasti kokee olevansa syntinen..?

[Nettipappi Marko]

Hei, Mariia-84!

Anteeksi, että vastaus on viipynyt, vaikka kysymyksesi on tärkeä ja olisin halunnut olla nopeampi.

Minä olen aikoinani pohtinut itse aivan samantapaisia kysymyksiä. Erityisesti tuo uskoontulokokemuksen puuttuminen häiritsi minua. Koin kateutta ja alemmuutta niitä kohtaan, jotka todistivat vakuuttavista uskoontulokokemuksistaan. Esitin itselleni samoja kysymyksiä kuin sinä: Olenko uskossa, jos en voi nimetä päivää, jolloin olen antanut elämäni Jeesukselle? Joku lukemani hengellinen kirja yritti antaa vastauksen tähän ongelmaan, ja kehotti rukoilemaan rukouksen, jossa antaa elämänsä Jeesukselle. Sitten voi kirjoittaa sen päivämäärän muistiin. Tein niin, mutta se oli ihan teeskentelyä. Sydämessäni tiesin, että uskoin jo ennen sitä.

     Siitä me ymmärrämme, että totuus on meissä, ja me voimme hänen edessään
     rauhoittaa sydämemme, jos se meitä jostakin syyttää. Jumala on meidän
     sydäntämme suurempi ja tietää kaiken. [1. Joh. 3:19-20]

Jeesus voitti paholaisen ristinkuolemallaan. Saatana on jo hävinnyt taistelun. Voittajia ovat myös ne, jotka ovat kiinni Jeesuksessa. Pahalla ei ole valtaa heihin. Joten paholaisen ainoa toivo on saada heidät epäilemään, jotta he voisivat myös päästää irti. Siksi haluan hyvin painokkaasti sanoa, että merkitystä on sillä, mihin sinä tällä hetkellä uskot. Pelastuksen kannalta on täysin yhdentekevää, mitä menneisyydessä on tapahtunut ja miten usko on sydämeen tullut. Joku on ollut uskossa pienestä asti, joku on kasvanut uskoon esim. riparin jälkeen ja kolmas on kokenut jonkun kertarysäyksen. On ihmisiä, jotka saavat rohkaisua muistellessaan jotain ihmeellistä kääntymiskokemusta. Mutta sillä on vain rohkaiseva merkitys. Se kokemus ei pelasta. Vain nykyhetken tilanteella on merkitystä.

     Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että
     Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo
     vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen. [Room. 10:9-10]

Uskon ymmärtäväni nuo ylpeyteen ja synnintunnon puuttumiseen liittyvät kipuilusi myös omakohtaisesti. Ja toivon, että voit olla niiden suhteen rauhallisin mielin. Jos ihminen olisi synnitön, hän osaisi kokea synnintunnon puhtaasti - jos siis olisi tarvetta. Mutta ihminen on syntinen. Ja synnin yksi tärkeimpiä perusmuotoja on ylpeys. Kuinka ylpeä syntinen voisi koskaan aidosti kokea synnintuntoa? Täydellisesti ei koskaan.

Uskonasioiden hienous on siinä, että ne ovat uskonasioita - eivät järjen ja tunteen asioita. Kumpaakin on lupa käyttää, mutta ne eivät ole uskon perusta. Usko luottaa Jumalan sanaan, joka ilmoittaa, miten asiat ovat. Ja tuon ensimmäisen lainauksen mukaisesti kristityllä on lupa rauhoittaa syyttävä sydän Jumalan sanan avulla.

Siellä sanotaan:

     sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta [Room. 3:23]

Vaikka olo ei tuntuisi syntiseltä, niin sen saa mennä tunnustamaan Jumalalle, koska uskoo Raamatun puhuvan totta. Ja koska uskoo Sanaan, saa sen perusteella mennä ehtoolliselle tunnustamaan syntinsä ja saamaan anteeksi:

     Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan
     syntien anteeksiantamiseksi. [Matt. 26:28]

Ehtoollisella saa kokea synnintuntoa. Mutta ihan yhtä oikea tunne on kiitollisuus Jeesuksen. Tai yhteys toisiin kristittyihin. Tai joku muu vastaava. Siksi Raamattu ei anna ehtoollisesta mitään tunteisiin liittyviä rajoituksia tai käskyjä. Siellä annetaan vain yksi valmistautumisohje:

     Niinpä se, joka arvottomalla tavalla syö tätä leipää ja juo Herran maljasta,
     tekee syntiä Herran ruumista ja verta vastaan. Jokaisen on tutkittava itseään,
     ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta. Se, joka syö ja juo ajattelematta,
     että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion. [1. Kor. 11:27-29]

Ylipäätään kaikki kysymyksesi liittyvät yhdessä asiassa toisiinsa: Teoilla taivaaseen pääseminen ja Jumalalle kelpaaminen. Kristitty oppii varsin pian, että 10 käskyn noudattaminen ei vie ketään taivaaseen. Mutta sen jälkeen alkaa kompastelu muiden Raamatun käskyjen kanssa: tunnusta synnit, älä ole ylpeä, anna elämäsi Jeesukselle... Ne ovat myös käskyjä. Eikä mitään käskyä noudattamalla pelastuta. Pelastus tapahtuu ottamalla iloiten vastaan Jumalan lupaus ja lahja.

     Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko
     uudelleen orjuuden ikeeseen. [Gal. 5:1]

Usko on sitä, että ihminen katsoo Jeesukseen. Ei sitä, että hän katsoo omaan antautumiseensa, omaan uskoonsa, omaan syntisyyteensä tai mihinkään omaansa. Uskossa on kyse Jeesuksesta.

[isonenko minusta?]

Terveeks. Miul on semmoinen ongelma, et tuntuu kuin usko olisi heikentymässä. Olen nyt menossa isoseksi ns. vuoden myöhässä kun jäin vielä miettimään isoseksi menemistä, ongelmana oli silloin että kehtaanko pitää iltahartauksia, jotka jo nyt jännittävät, en ole tottunut puhumaan julkisesti oikein kuin vain joistain ns. fakta asioista eli jotain esitelmiä ja kertoa jostain asiasta faktatietoa, ei niinkään omia näkemyksiä ja omaa uskoa. Niin silloin suurin osa kavereistani meni silloin isoseksi.

 Silloin heti riparin jälkeen meinasin mennä isoiseksi uskon takia, tunsin ja tiesin Jumalan ja Jeesuksen olemassaolon, ja olin ehkä vähän ihastunut yhteen tyttöön ja kävin seurakunnan olo- ja nuortenilloissa. Mutta nyttemmin, tuntuu, että hauskanpito meinaa mennä sen yli. Tälläinen tunne tuli ensin heti ensimmäisen isoiskoulutuksen jälkeen, ja mietin jo, että rupeanko koko hommaan. Isosena en kumminkaa koko aikaa hurvittelis vaan tekisin työni, mutta se tuntuu vaikealta kun usko tuntuu horjuvan. Alan epäileen taivasta ja en niinkään helvettiinkään usko, vaan tuntuu ettei kuoleman jälkeen ole....mitään. Olen kyllä paljon tieteellisistä aineista kiinnostunut, että se sekoittaa vielä päätäni. Olenkin yrittänyt yhdistää tieteen näkökulmia ja Raamatun asioita yhteen, kuten, että kun maailma luotiin seitsemässä päivässä, niin nämä päivät olisivat kestäneet oikeasti tuhansia taikka miljoonia vuosia tai enemmän. Mutta esimerkiksi kuolema on mietityttänyt, vaikkei olekkaan niin ajankohtainen asia, vielä.

 Olen myös sekaisin Raamatun opetuksesta. Jossain väleissä niin uudessa kuin vanhassa testamentissa sanotaan, että olemme tuomittuja ikuiseen kadotukseen jotka emme usko, mutta Jeesusksen ristinkuoleman takia, olemme kaikki pelastuneet ja saamme ikuisen elämän. Olen huomannut mielestäni paljon ristiriitoja. Esimerkiksi vanhassa testamentissa jotkust eläimet ovat seillaisia, ettei niitä saisi syödä, mutta Jeesus sanoo ettei ole väliä mitä suuhun laittaa, vaan mitä sieltä tulee.

 Olen kuullut että jotkut saattoivat meidän seurakunnassa mennä muusta kuin uskosta isoiseksi, mutten halua olla samanlainen. Kun nyt vielä leireistä maksetaan palkkaa, en tunne sen kuuluvan minulle. Minua innosti myös eräs henkilö tulemaan, hän sanoi koulutuksen olevan hauskaa. Hän itse uskoo vakaasti. Mutta itselläni omatunto on kova enkä tiedä onko isoseksi meneminen hauskuuden takia olevan kovinkaan mukavaa. Kyllä minä itse pidän lauluista mitä on meidän seurakunnan laulukirjoissa, niitä on mukava laulaa ja soittaa, mutten ole varma, onko se sana siinä se mikä tekee onneelliseksi minut vai mikä.
Olen siis poika, eli miun on aika vaikea puhua tästä kenellekkään, kun ei ole oikein ketään luottoystävää, tai paljoa ystäviä, kavereita vain kaikki, niin on vaikea puhua tästä. Eli olisiko minusta isoseksi. Se kysymys ahdistaa minua kovasti, kun melko suuri osa on voinut mennä sinne täisin uskostaan ja intohimostaan opettaa sitä muille.
Tämän kirjoittaminen lohduttaa vähän ja auttaisi myös vastaus. Kiitos jo etukäteen.

[Nettipappi Marko]

Hei sinulle, isonenko minusta?!

Kiitos rehellisestä pohdinnastasi! On tärkeä olla avoin ja välillä pysähtymään oman uskonsakin äärelle. Paavalikin kehotti lukijoitaan pohtimaan, missä oma usko menee.

     Tutkikaa itseänne, oletteko uskossa. (2. Kor. 13:5a)

Yhtä tärkeä on kuitenkin löytää lepo ja rauha sekä sellainen hullu pyhä huolettomuus. Usko ei koskaan kasva valmiiksi asti. Ihminen ei ole täydellinen, joten usko on myös aina ihmisen näköinen asia, vaikka se onkin Jumalan lahja. Tässä pari näkökulmaa:

     Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon.
     Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.
     Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.
     (Ef. 2:8-9)

     Silloin pojan isä heti huusi: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani!"
     (Mark. 9:24)

Uskossa ainoa varma ja kestävä asia on sen kohde, Jeesus Kristus, ei ihmisen uskomisen osuus. On toki ihmisen itsensä kannalta aina iloisempaa, mitä vahvemmaksi hän uskonsa kokee, mutta merkitystä on vain uskon kohteella:

     Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on
     edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme
     perustajaan ja täydelliseksi tekijään. (Hepr. 12:1b-2a)

Jollain tavalla usko onkin aina aaltoliikettä. Joskus tuntuu, että olisi hyvin lähellä Jeesusta. Toisinaan taas olo on kuin raahustaisi erämaassa.

Noilla pohdinnoilla haluan sanoa, että älä panikoi tai stressaa uskon kanssa. Anna kasvulle aikaa. Kun päässä pyörii isoja kysymyksiä, niihin haluaisi aina heti selvän vastauksen. Harvoin sellaisia kuitenkaan on tarjottimella. Useimmiten elämänkysymysten ja uskon kanssa kasvu tapahtuu ajallaan - toisinaan pitkän odotuksenkin jälkeen. Uskon ydin on valtavan yksinkertainen, mutta moni käytännönasia tai jotkut vaikeat kysymykset saattavat hiertää mielessä kauankin.

Ohimennen mainitsitkin joitakin mieltäsi askarruttaneita kysymyksiä. Lähes kaikkiin niistä olen omia näkökulmiani kirjoittanut tällä palstalla. Tutustu niihin ja esitä jatkokysymyksiä. Aina on myös lupa tulla juttelemaan kasvotusten minun tai jonkun muun seurakunnan ihmisen kanssa. Se on helpoimpia reittejä ja silloin pystyy pureutumaan mielessä pyöriviin kysymyksiin kaikkein perusteellisimmin.

Haluan rohkaista sinua parissa asiassa: Ensinnäkin suosittelen (edelleen) lukemaan Raamattua ja rukoilemaan. Usko ei ole kiinni sinun suorituksistasi, tuntemuksistasi tai onnistumisistasi. Raamattu kertoo sinulle Jumalan lupauksia siitä, kuinka saat jättäytyä Jeesuksen varaan. Rukouksessa voit myös tilittää Jumalalle ihan kaikki asiat. Hän ei säikähdä minkäänlaisista pohdinnoista, joten anna palaa vain täydeltä laidalta!

Toiseksi haluan rohkaista sinua menemään isoseksi. Hyvin harvoin tapaan noin herkällä mielellä itseään ja isostyötään tutkivaa nuorta. Isoskoulutuksessa opetan toistuvasti, että toivon jokaisen isosen uskovan Jeesukseen - mutta painotan myös sitä, kuinka myös ei-uskova voi olla erinomainen isonen. Hyvin usein vasta ensimmäisten isoskokemusten myötä ajatukset uskosta alkavat selkiytyä. Isosen täytyy osata isosen perustaidot käytännön asioissa, jotta hänestä on hyötyä leirillä. Uskossa kasvamisen suhteen nuori isonen on kuitenkin aina enemmän opiskelija kuin opettaja. Palkka maksetaan isosen töistä, ei uskomisesta.

Ymmärrän, että esimerkiksi hartauksien pitäminen voi olla vaikeaa, mutta siitä kannattaa silloin jutella leirin vetäjän kanssa. Eikä hartauksia koskaan ole tarvis laatia itse ja omasta uskostaan käsin. On aina mahdollista pitää erinomainen hartaus, jonka joku toinen on laatinut.

Toivottavasti näistä pohdinnoista on sinulle apua.

[Ahdistunut]

Moro!

Saattaa mennä vähän ohi aiheen, mutta en keksinyt muuallekaan laittaa. Eli itse noin viikko sitten jotain uskontoon liittyvää googlettelin, ja silloin vasta tajusin, ettei usko ole vain sitä, että tiedostetaan Jumalan olemassaolo. Vieläkään en ihan täysin varma ole siitä, että mitä usko oikein on. Mutta tuosta lähtien siis olen yrittänyt tulla uskoon, ja aluksi rukoilin jotain rukouksia siihen liittyen, joidenka avulla luulin tulleeni uskoon (vaikka eihän se varmaan pelkillä rukouksilla onnistu). Pian kuitenkin aloin epäilemään, että olenko kuitenkaan oikeasti uudestisyntynyt. Mitään en siis kokenut siinä rukoiltuani. Nyt olen melko varma siitä, etten ole uskossa. Ja olen siitä lähtien ollut ahdistunut ja masentunut, kun en osaa uudestisyntyä. Ja tiedän kyllä, että uudestisyntymiseen ei läheskään aina liity mitään tuntemuksia. Onko tämä nyt jonkinlainen etsikkoaika? Voiko etsikkoaikaan liittyä ahdistusta? Kuinka kauan etsikkoaika yleensä kestää? Mikä ylipäätänsä on etsikkoaika, kun en ole ihan varma siitäkään? Sanotaan, ettei uskoontulo tapahdukkaan välttämättä yhtäkkiä. Mutta eikö siinä ole kyse siitä, että otetaan Jeesus vastaan, vastataan myöntävästi kutsuun? Eikö tämän luulisi olevan sellainen lyhyt hetki, pelkkä päätös? Ja vielä kysyisin, että miten Jumala kutsuu etsikkoaikana? Voiko se olla sellaista että esim. joku kaveri viestittää ja pyytää kirkkoon (itselleni kävi noin)? Kovasti olisin halunnut mennä, mutta en sitten kuitenkaan, kun pelotti mitä muut ajattelisivat. Voiko tämä etsikkoaika mennä ohi, jos minulla ei ole voimaa tulla uskoon? Saatto olla vähän outoja kysymyksiä, kun en vielä tiedä näistä asioista paljoakaan, ja saatan olla ymmärtänyt asioita ihan väärin. Kiitos kuitenki jos jotain osaat vastata!

[Nettipappi Marko]

Hei Ahdistunut!

Minua hävettää kovasti, miten kauan tämä vastaus näin tärkeään kysymykseen on viipynyt. En enää pysty muistamaan, mikä tilanteeni on ollut siinä vaiheessa, kun viestisi kirjoitit. Mutta anteeksiantamatonta on, että näin kauan olet vastaustani odottanut. Pyydän silti anteeksi.

Näitä julkiseksi jääviä vastauksia jään usein pohtimaan, ennen kuin osaan mitään sanoa. Jos siis jotain pikaisen keskustelun ja nopean vastauksen tarpeita tulee, niin ilman muuta saa aina soittaa ja keskustella. Yhteystietoni löytyvät seurakunnan nettisivuilta.

Nyt varsinaiseen kysymykseesi... Viestisi on looginen kokonaisuus, mutta pilkon sitä pienemmäksi, jotta pystyn itse keskittymään yhteen asiaan kerrallaan.

Vieläkään en ihan täysin varma ole siitä, että mitä usko oikein on.

Usko on henkilökohtainen suhde Jeesukseen. Usko on luottamista siihen, että Jeesus on ristinkuolemalla antanut synnit anteeksi ja ylösnousemisellaan avannut tien taivaaseen.

Minua pelottaa välillä tuo sana "henkilökohtainen suhde". Tulee sellainen olo, että enhän minä ole Jeesusta edes nähnyt tai käynyt hänen kanssaan kahvilla. Mutta henkilökohtainen suhde ei tarkoita sitä, että se on fyysisesti samanlainen kuin mikä tahansa kaverisuhde, vaikka siinä saa olla paljon ystävyyssuhteen elementtejä.

Henkilökohtainen suhde kahden ihmisen välillä riippuu aina siitä, millaisia ne ihmiset ovat. Isän ja lapsen suhde on erilainen kuin koulukavereiden suhde. Lääkärin ja asiakkaan suhde on erilainen kuin aviopuolisoiden suhde. Suhde parhaaseen kaveriin on erilainen kuin kolmivuotiaan suhde isoäidin veljeen. Silti ne kaikki ovat henkilökohtaisia suhteita.

Jeesus on aina sama, mutta ihmisistä riippuen suhde voi olla erilainen, ja sen suhteen väylät voivat olla hyvin erilaisia. Minulle Raamattu on kaikkein tärkein suhteen ylläpidon väline. Yhä enemmän olen oppinut rukouksesta, mikä jollekulle muulle voi olla kaikkein tärkein suhteen väylä. Kolmas kokee olevansa lähinnä Kristusta, kun hän palvelee lähimmäisiään. Henkilökohtainen suhde tarkoittaakin juuri sitä, että se on jokaisen itsensä näköinen.

Ainoa varmasti yhdistävä asia on, että jokainen uskova luottaa siihen, että Jeesus on kuollut juuri hänen syntiensä puolesta:

     Sillä jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi
     ja uskot sydämessäsi, että Jumala on hänet kuolleista
     herättänyt, niin sinä pelastut. (Room. 10:9)

Mutta tuosta lähtien siis olen yrittänyt tulla uskoon, ja aluksi rukoilin jotain rukouksia siihen liittyen, joidenka avulla luulin tulleeni uskoon (vaikka eihän se varmaan pelkillä rukouksilla onnistu). Pian kuitenkin aloin epäilemään, että olenko kuitenkaan oikeasti uudestisyntynyt. Mitään en siis kokenut siinä rukoiltuani. Nyt olen melko varma siitä, etten ole uskossa. Ja olen siitä lähtien ollut ahdistunut ja masentunut, kun en osaa uudestisyntyä.

Tässä piilee kaksi vaaraa. 1. Ajattelet, että usko syntyy siitä, että sinä pinnistelet riittävästi ja osaat lausua juuri oikeanlaiset rukoukset. 2. Ajattelet, että uskoontuloon liittyy joku tuntemus muutoksesta.

Ensinnäkin usko on Jumalan teko ihmisessä:

     Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon.
     Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.
     Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.
     (Ef. 2:8-9)

     Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei Isä, joka on minut
     lähettänyt, häntä vedä; ja minä herätän hänet viimeisenä
     päivänä. (Joh. 6:44)

     Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät.
     (Joh. 15:16a)

     Mutta kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja
     rakkaus ihmisiä kohtaan tuli näkyviin, hän pelasti meidät,
     ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä
     armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi,
     niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät.
     (Tit. 3:4-5)

Toiseksi usko ei läheskään aina ala jollain suurella tunnekuohulla. Minä en ole koskaan kokenut mitään uskoontulemisen tunnetta. Olen kasvanut uskoon pienestä pitäen. Tieni-iässä suorastaan koin ongelmaksi sen, kun minulla ei ollut mitään sellaista kokemusta, mistä erilaisissa kirjoissa tai todistuspuheenvuoroissa ihmiset kirjoittivat.

Usko ei ole tunteen tai järjen asia. Usko on luottamusta. Ja sekin luottamus on aluksi hyvin heikkoa ja kasvaa vähitellen. Erityisesti uskoon kasvattajana toimii Raamatun tunteminen:

     Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen
     synnyttää Kristuksen sana. (Room. 10:17)

Onko tämä nyt jonkinlainen etsikkoaika? Voiko etsikkoaikaan liittyä ahdistusta? Kuinka kauan etsikkoaika yleensä kestää? Mikä ylipäätänsä on etsikkoaika, kun en ole ihan varma siitäkään? ... Ja vielä kysyisin, että miten Jumala kutsuu etsikkoaikana? Voiko se olla sellaista että esim. joku kaveri viestittää ja pyytää kirkkoon (itselleni kävi noin)? Kovasti olisin halunnut mennä, mutta en sitten kuitenkaan, kun pelotti mitä muut ajattelisivat. Voiko tämä etsikkoaika mennä ohi, jos minulla ei ole voimaa tulla uskoon?

Etsikkoajaksi sanotaan niitä hetkiä tai ajanjaksoja, kun ihminen laitetaan pohtimaan suhdettaan Jumalaan. Se on usein nimenomaan ahdistuksen aikaa. Kukaan ihminen ei mielellään viivy kauaa etsikkoajassa, koska siinä joutuu miettimään teemoja, joita on yrittänyt välttää tai ei ole koskaan ajatellutkaan, joten ne tuntuvat vaikeilta. Etsikkoaikaan voi sisältyä paljon kysymyksiä, joihin ei tunnu olevan mitään vastauksia. Ja siksi etsikkoaika menee usein ohi. Ihminen joko uskaltaa kysellä vaikeat kysymykset loppuun asti tai sitten hän tuskastuu niihin ja päättää jättää ne taakseen.

Etsikkoaikojen kestosta tai määrästä ei voida sanoa mitään sääntöä. On hyvä rukoilla, että ei-uskovat ihmiset saisivat niitä niin paljon, että löytäisivät pelastuksen Jeesuksessa. Kuvauksestasi päätellen sinä elät nimenomaan etsikkoaikaa ja esität suuria kysymyksiä uskoon liittyen.

Etsikkoajat ovat hyvin henkilökohtaisia - niin kuin se suhde Jeesukseenkin. Joku kokee etsikkoaikaa, kun on ensin saavuttanut elämässään kaiken, mitä on koskaan haaveillut, ja huomaa sitten kadottaneensa tarkoituksen elämästään. Toinen joutuu valtaviin vaikeuksiin tai kärsimyksiin. Kolmas menettää läheisen ihmisen ja joutuu miettimään suhdettaan ikuisuuteen. Neljäs menee rippikouluun ja on paljon tekemisissä uskonkysymysten kanssa. Viides kokee jonkun yliluonnollisen asian. Kuudes tapaa kristityn ystävän, joka ottaa uskonasioita puheeksi, niin kuin sinulle taisi käydä.

Luultavasti yksi yleisimpiä syitä noiden taustalla tai ihan vain sellaisenaan on kuitenkin ihmisen pienuuden ja syntisyyden kokemus. On ajatus siitä, että on Jumala - ja samalla pelko siitä, mikä on oma suhde Jumalaan ja kestääkö se kuolemankin koittaessa.

Sanotaan, ettei uskoontulo tapahdukkaan välttämättä yhtäkkiä. Mutta eikö siinä ole kyse siitä, että otetaan Jeesus vastaan, vastataan myöntävästi kutsuun? Eikö tämän luulisi olevan sellainen lyhyt hetki, pelkkä päätös?

Tuollaista tapahtumaa kutsutaan uskonratkaisuksi. Sitä voi edeltää pitkäkin pohtiminen, mutta sen tyylisessä uskoontulossa varsinainen toiminnan hetki on toki lyhyt. Silti sekään ei ole ainoa tapa. Jollekin ihmiselle on itselleen hyvin tärkeä tietää, että sinä päivänä ja siihen kellonaikaan hän tuli uskoon, kun ystävän kanssa tai yksinään sitä rukoili. Joku toinen pohtii pitkään asioita, ja huomaa vain yhtenä päivänä toteavansa, että taidankin uskoa. Näppituntumani on, että tämä jälkimmäinen tapa on hyvin yleinen nuorilla, jotka rippikoulussa ovat jääneet pohtimaan ja kyselemään.

Lopulta merkitystä ei ole uskoontulemisen tavalla - tai että edes tietäisi, milloin se on tapahtunut. Merkitystä on vain tällä hetkellä.

     Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan
     armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi! Hänhän sanoo:
     - Oikealla hetkellä olen kuullut sinua, pelastuksen päivänä
     olen tuonut sinulle avun. Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt
     on pelastuksen päivä. (2. Kor. 6:1-2)

Rohkaisen sinua lukemaan Raamattua, rukoilemaan ja kyselemään rohkeasti kysymyksiä. Uskaltaudu myös mukaan seurakunnan toimintaan. Jumala on ihan varmasti kuullut rukouksesi uskoontulosta. Hän alkaa kasvattaa sinua parhaaksi katsomallaan vauhdilla ja tavalla. Olet rukouksessa astunut Jeesuksen eteen, eikä hän silloin hylkää:

     Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni,
     ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois. (Joh. 6:37)

[Cata]

Hei Marjo!
Sanon tämän nyt lyhyesti. Olen pienempänä ollut uskossa, mutta sitten jotenkin lähdin pois Jumalan luota. Haluan nyt tulla taas uskoon, olen pyytänyt syntejäni anteeksi. Täytyyhän myös sanoa Pyhässä Hengessä Jeesuksen olevan Herra ja sydämellään uskoa Hänen olevan Jumalan Poika. En oikein pysty sanomaan Pyhässä Hengessä tuota. Pystyn kyllä sanomaan, mutten Pyhässä Hengessä. Olen pyytänyt Jeesukselta apua, että auttaisi minua, että pystyisin sen Pyhässä Hengessä sanomaan, että Herra antaisi minulle sen Pyhän Hengen, jotta pystyisin Pyhässä Hengessä sanomaan Jeesuksen olevan Herra. Saattaa kuulostaa sekavalta, mutten osaa selittää mitenkään järkevästi. Jumalahan valitsee itse omansa. Entä jos en kuulukaan Herran omiin, eikä Hän aio valita minua. Pelkään, etten pelastu.

Olisi kiva jos pystyisit vastata mahd. nopeasti. Olen pyytänyt Herralta apua mutta olisi kiva jos sinäkin voisit avata tätä minulle.

[Cata]

Hei Marko!
Minulla on toinenkin kysymys. Sanoit, että silloin on uskossa kun uskoo Jeesuksen olevan Jumalan Poika joka kuoli syntiemme, myös minun syntini, tähden. Ja kun luottaa siihen että ainoastaan Jeesuksen ristikuolema voi minut synneistäni pelastaa. Mutta miksi me sitten pyydämme Herralta syntimme anteeksi, jos Jeesuksen ristinkuolema on meidät synneistä pelastanut?
Voitko vastata mahd nopeasti? Kiitos.

[Nettipappi Marko]

Hei Cata,

Vastaukseni on nyt todella lyhyt, mutta toivottavasti se osuu kohteeseensa.

Täytyyhän myös sanoa Pyhässä Hengessä Jeesuksen olevan Herra ja sydämellään uskoa Hänen olevan Jumalan Poika. En oikein pysty sanomaan Pyhässä Hengessä tuota. Pystyn kyllä sanomaan, mutten Pyhässä Hengessä.

Sinun suurin ongelmasi on se, että käännät tässä Raamatun tekstin väärinpäin. Kohta, johon viittaat, on tämä: Siksi sanon teille selvästi, että kukaan, joka puhuu Jumalan Hengen valtaamana, ei voi sanoa: "Jeesus on kirottu." Kukaan ei myöskään voi sanoa: "Jeesus on Herra", muuten kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta. (1. Kor. 12:3) Sinä ajattelet, että tuossa sanotaan: "Ei riitä, että sanoo Jeesuksen olevan Herra, vaan pitää pystyä sanomaan se Pyhässä Hengessä". Mutta ei siinä niin sanota. Siinä sanotaan: "jos pystyt sanomaan, että Jeesus on sinun Herrasi, se tapahtuu vain Pyhän Hengen vaikutuksesta".

Minulle tulee vaikutelma, että sinulla on joku itse tehty raja sille, milloin Pyhä Henki toimii riittävän suurella voimakkuudella. Tällainen on vaarallista, koska silloin sinä alat vaatia Pyhältä Hengeltä riittävän suuria suorituksia, jotka kelpaavat sinulle. Uskon voima ja suuruus on erityinen armolahja, jolloin Pyhä Henki antaa aivan erityisen uskon ja ihmeiden tekemisen voiman. Pelastavassa uskossa sen sijaan tärkeintä on uskon kohde eikä uskon määrä.

Mutta miksi me sitten pyydämme Herralta syntimme anteeksi, jos Jeesuksen ristinkuolema on meidät synneistä pelastanut?

Syntien anteeksi pyytäminen on yksi armon tuntemisessa kasvamisen tapa. Ihminen, joka ajattelee: "Olen kerran saanut syntini anteeksi, ja se riittää", ei kohta enää tarvitse anteeksiantoa. Hän ajattelee, että se ensimmäinen anteeksianto teki hänestä jo riittävän hyvän. Mutta anteeksianto ei ole sitä, että ihmisestä tulee synnitön. Anteeksianto on sitä, että tehdyistä virheistä ei enää syytetä.

Jokainen kristitty tekee päivittäin isoja ja pieniä syntejä. Siksi tarvitaan myös päivittäistä muistutusta siihen, että Jeesuksen ansiosta jokainen päivä on myös armon alla elämistä. Pyytämällä anteeksi, kristitty saa anteeksi. Lisäksi anteeksipyyntö on kristitylle muistutus oikeasta suhteesta Jumalaan.