Kirjoittaja Aihe: En taida olla Jumalan valtakuntaan sovelias  (Luettu 2630 kertaa)

Anniina

  • Tulokas
  • *
  • Viestejä: 40
    • Profiili
Hei Marko,

minua ovat alkaneet vaivaamaan Jeesuksen sanat siitä, että joka auraan tarttuu ja katsoo taakseen ei ole hänen valtakuntaansa sovelias. Ymmärrän, että tällä kohdalla ja sitä edeltävissä jakeissa painotetaan, että ei voi olla vain puoliksi Jumalan valtakunnassa, vaan pitää olla kokosydämisesti. Eikä saa kaivata entistä elämäänsä, jolloin ei ollut vielä Jeesukseen uskova, tai verukkeilla lykätä seuraamaan lähtemistä (anna minun ensin haudata isäni jne). Ilmeisesti siis ajatus on, että ihminen, joka lykkää Jeesuksen seuraajaksi ryhtymistä joko muiden ihmisten tai oman epäröintinsä vuoksi, ei ole sovelias. Ehkä hän ei oikeasti edes halua seurata, jos keksii tekosyitä ja kaipaa menneisyyttään.

Tämä kolahtaa aika kovaa ainakin minuun. En ole mitään muuta koko uskontaipaleellani tehnyt kuin epäröinyt ja seissyt kahta puolin uskon ja epäuskon rajaa epäilyksineni ja pelkoineni. Olen ollut niin ahdistunut esimerkiksi monista lopun ajan pelotteluista ja uhkakuvista, että olen monta kertaa toivonut, etten olisi koskaan tullutkaan uskoon. En ole uskaltanut elää rohkeasti "tunnustaen väriä", ja esimerkiksi työpaikallani olen vähän niin kuin kaapissa uskoni kanssa (vastaan kyllä suoraan, jos joku vakaumuksestani kysyy, mutta en viitsi osallistua kahvipöytäkeskusteluun vaikkapa siitä, miten kauhean taantumuksellisia uskovat ovat milloin missäkin asiassa).

Tällä hetkellä minulta puuttuu myös seurakuntayhteys, koska en jaksa ryhtyä sellaista etsimään. Uskon sitten keskenäni yksin kotona, kuuntelen raamattuluentoja ja luen kristillisiä kirjoja. Raamattua pitäisi lukea enemmän, mutta sekin tuntuu suoritukselta. Mieheni ei ole uskossa, mutta hän ei kiellä menemästä kirkkoon (tästä on puhuttu), itse vain äkkäilen enkä mene mihinkään. Saatan käyttää mieheni epäuskoa jopa tekosyynä sille, etten itsekään ole turhan aktiivinen. Ikään kuin varmistelen menemättömyydelläni, ettei varmasti tule sanomista liiallisesta uskovaisuudesta. Jopa raamattuluentojen kuuntelemista puhelimesta kuulokkeilla pyytelen anteeksi, vaikka mies pitää sitä pyytelyä ihan pöljänä, hänen mielestään saan toki kuunnella mitä haluan.

Olen siis koko ikäni ollut vastahakoinen kristitty, joka uskoo koska ei osaa olla uskomattakaan, mutta mistään Jumalan rakastamisesta ei ole kyllä tietoakaan. Ja nykyisessä elämänvaiheessani kirsikkana kakussa alkaa olla todellinen taakse päin katsominen; olen kohta 48-vuotias, ja parasta ennen -päiväys rupeaa ainakin omasta mielestäni olemaan takanani. Kelaan koko ajan, miten paljon parempaa elämä oli ennen ja kaipaan kauheasti huoletonta nuoruuttani. Kadun tekemisiäni ja tekemättä jättämisiäni ja mietin, miten olisi pitänyt ja ei olisi pitänyt tehdä. Olen niin takaperin, että jos olisin siellä auran varressa, en totisesti näkisi sen paremmin auraa kuin hevostakaan, vain sotkun, mitä olen jättänyt jälkeeni.

Minusta tuntuu ikävästi siltä, että en ole sovelias ja vain uskottelen olevani uskovainen. Tai vaikka uskonkin, niin jospa kuulunkin niihin, joille Jeesus sanoo, etten koskaan sinua tuntenutkaan vaikka huutelitkin Herra, Herra. Minusta tuntuu usein, että olen uskonut koko ikäni turhaan, sillä olen niin passiivinen uskossani ja menneisyyteen tuijottava. Onko tällaiseen tilanteeseen mitään neuvoja, vai onko minun parempi sanoa Jeesukselle, että anteeksi nyt mutta en pysty olemaan seuraajasi?

Nettipappi Marko

  • Nettipappi
  • Ylläpitäjä
  • Konkari
  • *****
  • Viestejä: 2 157
    • Profiili
Hei Anniina,

On upeaa, että Jeesuksen sanat osuvat ja uppoavat. Eihän se kovin kivalta tunnu, jos jatkuvasti tulee iskuja suojauksesta läpi, mutta paljon pahempi tilanne olisi se, että kaikki sanat vain kimpoaisivat kovasta kuoresta ulospäin. Kuori voi tulla kovasta sydämestä, joka ei halua korvaansa kallistaa Jeesuksen sanoille. Tai sitten kuori paksuuntuu omahyväisyydestä, jonka vuoksi itse ei edes tunnista sitä, että minustahan se Jeesus noin osuvasti puhuu. Olet siis siitä "onnellinen", että sinä tunnet tilasi ja kuulet, mitä Jeesuksella on sanottavanaan. Pyhä Henki vaikuttaa sen sinussa.

Vanhat kristityt ovat sanoneet, että kristityn elämä on kasvavaa synnin- ja armontuntoa. Jos oman syntisyytensä näkisi kerralla, ei enää osaisi uskoa siihen, että armo riittää. Synti estää näkemästä sen, että armo on aina suurempi. Niinpä Jumala kaikessa rauhassa kasvattaa meitä näkemään enemmän itseämme, jotta pystyisimme pikkuhiljaa ymmärtämään enemmän hänen armollisuudestaan. Kun kristitty pettyy itseensä, hän kuvittelee, että sama yllätys ja järkytys on juuri samalla hetkellä kohdannut Jumalankin. Tästä näkökulmasta ajateltuna Raamatun sanat kaikkitietävästä Jumalasta ovat uskomattoman armollisia:

Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä! Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani. (Ps. 139:16-18)

Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. (Luuk. 12:7)

Missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi. (Room. 5:20)


Sinä uskallat myöntää harvinaisen rehellisesti oman vajavaisuutesi Jeesuksen seuraajana, mutta Jeesus näkee sinusta sellaistakin, mitä et vielä itse edes näe. Ja hän on kaiken sen armahtanut aikoja sitten.

Kaksitoista opetuslasta olivat sinuun verrattuna ainakin Jeesuksen julkisen toiminnan aikana tässä asiassa paljon huonompia. He olivat monissa tilanteissa itseään täynnä ja kilpailivat siitä, kuka heistä oli suurin. Mutta silti he seurasivat Jeesusta, vaikka välillä saivat kuulla kunniansa Jeesukselta siitä, kuinka omahyväisiä tai epäuskoisia he olivat. Sama tilanne on silloin, kun Jeesuksen seuraaja saa kuulla ripitystä siitä, että pyörii auran varressa kuin hyrrä. Ei Jeesuksen tarvitsisi ripittää sellaista, joka ei ole auranvarressa eikä hänen seuraajansa. Ihan varmasti Jeesuksen tekee mieli kysyä päinvastaiseen suuntaan katsovalta ihmiseltä, että haluaisiko tämä palata entiseen. Veikkaan, että keskustelu sinun ja Jeesuksen välillä saattaisi mennä vaikkapa näin:

Jeesus kysyi niiltä kahdeltatoista: "Aiotteko tekin lähteä?" Simon Pietari vastasi hänelle: "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä." (Joh. 6:67-69)

Tai sitten kaikesta pyörimisestä ja painimisesta huolimatta tilanne olisi kuin Jaakobilla, joka kamppaili oman menneisyytensä kanssa, eikä tiennyt, mitä tuleva tuo tullessaan: "En päästä sinua, ellet siunaa minua." (1. Moos. 32:27)

Usko murenee heti, kun alkaa katsella ympärilleen tai omaan napaansa. Pietari havainnollisti tämän myrskyävällä merellä. Kun hän katsoi Jeesusta, oli jopa veden päällä käveleminen mahdollista. Kun hän oli päässyt Jeesuksen luo, oli hän hyvin lähellä Jeesusta, mutta silloin katse oli poispäin, ja ongelmat alkoivat:

Silloin Pietari sanoi hänelle: "Herra, jos se olet sinä, niin käske minun tulla luoksesi vettä pitkin." "Tule!"  sanoi Jeesus. Pietari astui veneestä ja käveli vettä pitkin Jeesuksen luo. Mutta huomatessaan, miten rajusti tuuli, hän pelästyi ja alkoi vajota. "Herra, pelasta minut!"  hän huusi. Jeesus ojensi heti kätensä, tarttui häneen ja sanoi: "Vähäinenpä on uskosi! Miksi aloit epäillä?" (Matt. 14:28-31)

Ihminen, johon Jeesuksen sanat eivät osu, tarvitsee lisää itsensä tutkimista. Ihminen, johon Jeesuksen sanat osuvat, tarvitsee vähemmän itsensä tutkimista ja enemmän Jeesukseen katsomista. Ole turvallisin mielin!

Sen jälkeen, kun alat vakuuttua, että et ole yhtään sen oudompi kristitty kuin muutkaan, voit oman uskosi kasvamisen vuoksi tarttua erilaisiin kasvamisen projekteihin. Esimerkiksi pikkuhiljaa voit lopettaa anteeksipyytelyn siitä, että kuuntelet kuulokkeilla raamattuluentoja. Voit myös kartoittaa tilanteita, joissa voisit mahdollisesti käydä rakentumassa seurakuntayhteydestä. Tai jotain vastaavaa. Kristilliseen elämään kuuluu myös kilvoittelu, mutta vasta sitten, kun ensin on vakuuttunut siitä, että armo on omia syntejä suurempi.
« Viimeksi muokattu: 11.04.2023 - klo:13:17 kirjoittanut Nettipappi Marko »
Marko Sagulin