Kaksi avioliittokäsitystä yhdessä kirkossa?

[Kristuksen seuraaja]

Mikä on Kristuksen Kirkko? Onko sellainen kirkko todella Kristuksen Kirkko, joka hyväksyy kaksi ristiriitaista avioliittokäsitystä? Minuun on alkanut iskeä epätoivo kirkon kanssa ja piispojen tämän viikkoinen melkein yksimielinen lausunto avioliittokäsityksen suunnitelmista syvensi tätä epätoivoa. Näyttää siltä, että pikkuhiljaa konservatiivisesti ajatteleva väki savustetaan lopullisesti ulos kirkosta. Itse en enää uskalla edes suutani avata, kun se on hyödytöntä. Minut jyrätään ja tuomitaan heti fobiasta jne. Väärinymmärrys on varmaa. Meidät lopulta pakotetaan lähtemään kirkosta, kun omatunto ei kestä kahta täysin vastakkaista avioliittokäsitystä. Jossain koittaa se päivä, että kirkolliskokousta/piispakuntaa hallitsevat liberaalit. Sitten ei ole enää kotikirkkoon menemistä varmaan tällaisella "harhaoppisella". Pitääkö konservatiivien perustaa uusi Kristuksen Kirkko?

[Nettipappi Marko]

Tervehdys Kristuksen seuraaja!

Olit otsikoinut alkuperäisen kysymyksesi käsittelemään Kristuksen kirkkoa. Kysymyksesi ydin on kuitenkin viime päivinä valtavasti kuohuntaa herättäneessä asiassa, joten otin vapauden muokata viestiketjun otsikon sen mukaiseksi. Vastaan ensin lyhyesti pohdintaasi Kristuksen kirkosta, ja tämän jälkeen kirjoitan aika luettelomaisesti ajatuksiani siitä, mitä ehdotus kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä tarkoittaa.


Yksikään seurakunta ei ole Kristuksen kirkko

Kristuksen kirkko on Kristuksen seuraajien joukko, jonka rajoja ei voi piirtää kukaan muu kuin Jeesus itse. Jokaisessa kirkkokunnassa ja kristillisessä suuntauksessa on niitä, jotka ovat menossa taivaaseen. Ja jokaiseen kristilliseen suuntaukseen kuuluu valitettavasti myös sellaisia jäseniä, jotka eivät seuraa Jeesusta. Näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan.

Pahasti rappiolla olevasta kirkosta voi irrota joukko, joka yrittää luoda paremman seurakunnan ja pyrkii mahdollisimman uskollisesti ja omatuntoaan kuunnellen seuraamaan Jeesusta, mutta silloinkaan ei synny uutta Kristuksen kirkkoa. Kristuksen kirkon voi perustaa vain Kristus itse, ja hän teki sen 2000 vuotta sitten. Uutta Kristuksen kirkkoa ei ole tulossa. Jeesuksella on yksi ainoa lauma, joka tosin ulottuu usean tarhan alueelle.

Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen. (Joh. 10:14-16)

Todellinen Kristuksen kirkko ei voi koskaan tuhoutua, mutta sen jäsenistö voi vaihtua. Uusia jäseniä syntyy kaikkien seurakuntien vaikutuspiirissä. Toisaalta yksittäinen ihminen voi ajautua eroon Kristuksesta, ja silloin hän ajautuu Kristuksen kirkon ulkopuolelle. Yhtä lailla on mahdollista, että kokonaiset yhteisöt turmeltuvat niin, että ne eivät enää julista kirkkaasti Raamatun ilmoittamaa Jeesusta. Tällöin kuva hänestä hämärtyy. Pahimmillaan tilanne johtaa siihen, että lampaat eivät enää seuraa Jeesusta, vaan odottavat, että Jeesus seuraa heitä.

Ilmestyskirjan alussa kuvataan, kuinka Jeesus kävelee seurakuntia edustavien lampunjalkojen keskellä paimenia edustavat tähdet käsissään. Pari lukua myöhemmin Efeson seurakunnan paimen saa varoituksen: "Muista siis, mistä olet langennut, käänny ja palaa tekemään ensi ajan tekoja. Ellet tee parannusta, minä tulen luoksesi ja siirrän lamppusi paikaltaan." (Ilm. 2:5)

Jeesus yksin tietää oman kirkkonsa tarkat rajat ja jäsenet. Vain hän tietää myös sen, milloin jokin seurakunta tai kirkko on langennut niin pahasti, että se on aika siirtää pois paikaltaan. Kukaan kristitty ei voi tietää, missä tuo raja kulkee. Niinpä kristityt eivät koskaan saa tavoitella uusien "parempien" seurakuntien perustamista. Se on lopulta vain hajaannuksen lisäämistä. Lähtökohtaisesti on aina ponnisteltava sen eteen, että oma seurakunta loistaisi kirkkaasti Kristusta. Tässä paimenten vastuu on tietysti kaikkein suurin.

Kirjoitit, että olet jo epätoivoinen meidän kirkkomme suhteen. Ymmärrän hyvin ajatuksesi. Itse en ole vielä vaipunut epätoivoon, mutta suru alkaa olla suuri. Lisäksi koen itsekin paineita sen suhteen, kuinka paljon täytyisi pitää ääntä ajankohtaisten asioiden äärellä ja kuinka paljon keskittyä ns. perustyöhön, seurakunnan palvelemiseen ja Raamatun opettamiseen. Ja kyllä minä itsekin olen joutunut pohtimaan sitä, mitä tapahtuu, jos konservatiivisesti ajattelevilla ihmisillä ei tosiasiallisesti ole enää mahdollista työskennellä vakaumuksensa mukaisesti ev.lut. kirkossa.

Ehdin jo viikon ajan pohtia jonkinlaisen blogikirjoituksen kirjoittamista, mutta minua taitavammat teologit ovat olleet siinä jo hyvin ansiokkaita. Niinpä kannan oman korteni kekoon vain tämän kysymyksesi myötä. Jatkan vastaustani nostamalla esiin muutamia suurimpia ongelmia tässä piispainkokouksen esityksessä. Toivon, että en niillä lisäisi sinun epätoivoasi, vaan voisin edes rivien välistä osoittaa, että ei kirkko ole yksimielisesti suuntaansa muuttamassa. Hyvin suuri joukko aktiivisista kirkon jäsenistä on sitä mieltä, että nyt ollaan ottamassa askelia väärään suuntaan.


Kaksi päinvastaista näkemystä ei ole totta eikä uskottavaa

Piispainkokous on siis 12.3.2024 ehdottanut kirkolliskokoukselle kahden rinnakkaisen avioliittokäsityksen hyväksymistä kirkossa. Evankelisluterilainen kirkko antaisi tällaisella päätöksellä itsestään valitettavasti kuvan, että sen ensisijainen tarkoitus on yrittää miellyttää kaikkia ristiriitaisuuteen asti. Esityksessään piispainkokous sanoo itsekin, että avioliittokäsitykset ovat jännitteiset ja osin jopa ristiriidassa keskenään. Niitä ei siis loppupäätelmissäkään tunnusteta oikeasti yhtä aikaa voimassa oleviksi, mutta silti sitä ehdotetaan.

Piispainkokous näyttää ajattelevan, että tarjolla on kaksi huonoa vaihtoehtoa: kirkon jakaantuminen tai jännitteisessä tilanteessa eläminen. Näistä vaihtoehdoista jännitteinen tilanne on tietenkin parempi kuin repeämä. Mutta valitettavasti tämä esitys ei estä repeämistä. Päinvastoin se saattaa jopa jouduttaa sitä, kun päätöksen tosiasialliset seuraukset alkavat näkyä.

Ensimmäinen seuraus on epäuskottavuus, jota tietysti jo pelkkä jahkaileva keskustelu on lisännyt. Kristikunnassa on 2000 vuoden ajan pidetty itsestään selvänä, että Raamatun mukainen, kristillinen avioliitto on miehen ja naisen välinen. Yleisen mielipiteen muuttuessa demokraattisesti johdettu yhteisö muuttuu pikkuhiljaa mukana. Tällä erää muutoksen nopeus on kuitenkin yllättänyt minut. Moni piispa on julkisesti sanonut, että on vaihtanut avioliittokäsitystään. Lisäksi tämä viimeisin esitys antaa kristinuskoa tuntemattomallekin kuvan, että kirkko ei enää itsekään tiedä, mitä Raamattu opettaa, vaikka sanoo, että Raamattu on kirkon ylin ohje. Kirkko kuulostaa yhteisöltä, joka jäsenistään kiinni pitääkseen on valmis olemaan mitä tahansa mieltä omasta opistaan.

Teologiaa tehdään liian usein sanoilla kikkailemalla asian kustannuksella. Tässä esityksessäkin sanotaan, että toisilleen vastakkaiset näkemykset voidaan perustella teologisesti. Teologiaan vetoaminen ei kuitenkaan tunnu vakuuttavalta, jos teologia johtaa kahteen vastakkaiseen näkemykseen. Kyllähän harhaopitkin perustellaan aina teologisesti. Teologia ei siis ole taikasana, joka kertoo, että käytössä on puolueeton ja vastaansanomaton työkalu. Tällaisessa tilanteessa on rehellistä sanoa, että kummankin osapuolen teologian taustalla on jokin suurempi auktoriteetti, joka ohjaa teologian tekemistä, jolloin yksi asia voi olla teologisesti sekä oikein että väärin.

Avioliittokysymyksessä usein käytetty teologinen perustelu on se, että kyseessä on kehällinen asia, joka ei ole painoarvoltaan Jeesuksen ristinkuoleman veroinen. Pelastusopin näkökulmasta tämä on täysin totta. Mutta jos tutkitaan asiaa Raamatun arvovallan näkökulmasta, päädytään toisenlaiseen tulokseen. Avioliittokäsitys - kuten se pelastusoppikin - kuuluu Raamatun selkeimpiin ja yksimielisimpiin opetuksiin. Niinpä piispainkokouksen esitys vahvistaa sitä ajatusta, että selkeistäkin Raamatun linjauksista jokainen voi uskoa parhaaksi katsomallaan tavalla. Sellainen kirkko ei tarjoa mitään ihmiselle, joka haluaa oppia tuntemaan Jumalaa eikä varsinkaan sellaiselle, joka etsii elämäänsä vastauksia ja totuutta.


Liberaali ja konservatiivinen ajattelu sulkevat toisensa pois

Liberaalin ja konservatiivisen ajattelun ero yksinkertaisesti sanottuna on se, että liberaali pitää hyväksyttävinä asioina useampia toimintamalleja kuin konservatiivi. Konservatiivin mielestä oikean toimintamallin rajat ovat suppeammat. Kaikkea ei tietenkään voida vääntää konservatiivien ja liberaalien vastakkainasetteluksi. Tällä erää kuitenkin voidaan hyvällä syyllä sanoa, että säilyttävä eli perinteiseen avioliittokäsitykseen nojaava näkemys on konservatiivinen. Vastaavasti vapaampi ja uudistuksellisempi on liberaali näkemys.

Jos ajattelumallit piirretään ympyröinä, voidaan tehdä havainto, että periaatteessa konservatiivinen ajattelu sisältyy liberaaliin ajatteluun. Esityksessä näet sanotaan, että ensimmäisen mallin mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen ja toisessa mallissa kahden henkilön välinen. Voitaisiin siis puhua vain ajattelun laajentamisesta ilman, että omasta ajattelusta tarvitsisi ottaa mitään pois. Kahden henkilön välinen avioliitto kun sisältää myös miehen ja naisen välisen avioliiton.

Periaate ei kuitenkaan koskaan toteudu edes teoriassa, saati käytännössä. Asia pitää ajatella tarkasti loppuun asti. Konservatiivisessa ajattelussa rajojen ylimenevä osuus on väärin ja sitä sanotaan synniksi. Siksi perinteinen malli ei toteudu, jos se on vain osa suurempaa kokonaisuutta. Konservatiivisen avioliittokäsityksen tarkka kuvaus kuuluisi sen vuoksi: Avioliitto on VAIN miehen ja naisen välinen. Liberaalin ajattelumallin mukaan sen sijaan laajemman ajattelun kieltäminen on väärin. Niinpä konservatiivinen ja liberaali ajattelu eivät todellisuudessa koskaan hyväksy toisiaan.

Tämän olen huomannut jo käytännössä, kun piispojen ehdotuksen myötä olen törmännyt ensimmäisiin somepostauksiin, joissa liberaalia kantaa oleva ihminen ilmoittaa, ettei tuota ehdotusta voida hyväksyä. Syy on se, että se ei ole vielä täydellinen lopputulos. Vaikka piispojen ehdotus antaa täydellisesti sen, mitä liberaalien ajatellaan kaipaavan, se ei vielä anna kaikkea, mitä he todellisuudessa kaipaavat. Ehdotus on liberaalista näkökulmasta valmis vasta sitten, kun konservatiivisen kannan esillä pitäminen kielletään. Liberaalista näkökulmasta lopullinen tavoite on siis se, että samaa sukupuolta olevien avioliittoja ei kukaan saa sanoa kirkon sisällä synniksi.


Edellistä virhettä siivotessa tehdään uusi samanlainen

Itseäni ihmetyttää valtavasti se, että tämän kiistan ratkaisumalli on sama kuin naispappeuskiistan. Kun pappisvirka avattiin 1988 molemmille sukupuolille, lisättiin päätökseen ponsi, jonka mukaan vanhan virkakäsityksen ihmisillä on edelleen kotipaikkaoikeus kirkossa. Ponsi sisälsi ilmeisen toiveen siitä, että aika tekee tehtävänsä, ja siirtymäkauden jälkeen vanhan virkanäkemyksen ihmisiä ei enää kirkossa ole. Tämä ei toteutunut, joten myöhemmin on jouduttu tarkentamaan, mitä tämä kotipaikkaoikeus pitää sisällään ja mitä ei.

Vuonna 2006 piispat tekivät päätöksen ja tiedottivat seurakuntien pappeja siitä, että perinteinen virkanäkemys ei ole harhaoppi, mutta se ei saa näkyä opetuksessa eikä työvuorojen järjestelyssä. Juuri tällä hetkellä ollaan jo varsin järeissä toimenpiteissä, kun ei-harhaoppisiksi tunnustettuja, perinteistä virkanäkemystä edustavia lähetysjärjestöjä uhataan lähetysjärjestön statuksen poistamisella, jos tietyt käytännöt eivät muutu. Kotipaikkaoikeus siis käytännössä sisältää vain ajattelun vapauden, mutta ei vapautta opettaa ja toimia sen vakaumuksen mukaan.

Tätä taustaa vasten on käsittämätöntä, että vielä vahvemmin kirkkoa jakavassa asiassa yritetään toimia samalla tavalla. Piispojen ehdotuksessa yritetään toki perustella asia erilaiseksi sanomalla, että nyt kyse ei ole omantunnonvapaudesta vaan kahden rinnakkaisen mallin valinnanvapaudesta. Termeillä kikkailusta huolimatta itse asia ei muutu. Vaikka piispojen esitys ei vielä ole edes ollut kirkolliskokouksen käsittelyssä, arkkipiispa on jo lehtihaastattelussa sanonut, että hänen mielestään perinteisellä kannalla olevien pappien ei ole hyvä sanoa ääneen sitä, että pitää samaa sukupuolta olevien avioliittoja syntinä.


Läpi mennessään päätös ajaa konservatiivit seinää vasten

Tällä hetkellä kirkolliskokouksen jäsenistö ei ole vielä riittävän liberaali, jotta päätös saisi taakseen vaadittavan 3/4 enemmistön. Mutta jos Jumala ei tee ihmettä ja anna kirkkolaivan suunnan muuttua, asiaa tullaan pitämään esillä niin kauan, että lopulta se saadaan runnottua läpi. Tämän jälkeen tullaan sanomaan: "Asia on nyt päätetty. Pulinat pois." Koko kirkon historian ajan voimassa ollut linjaus ja viime vuosina monta kertaa perinteisen avioliittonäkemyksen säilyttämisen puolesta tehdyt päätökset eivät siis ole olleet päätöksiä, joiden jälkeen saisi sanoa: "Asia on nyt päätetty. Pulinat pois." Konservatiivisen kannan puolesta tehtyjä päätöksiä vastaan saa hyökätä niin kauan, että ne murtuvat, mutta tämä ei tule toteutumaan toiseen suuntaan.

Todellista rinnakkaiseloa näille malleille ei lopulta sisälly edes piispainkokouksen ehdotukseen. Vaikka seurakunnan henkilöstö ja hallinto olisi yksimielisesti perinteisen avioliittokäsityksen puolella, olisi kirkkoherralla silti velvollisuus huolehtia siitä, että heidän käsityksensä vastaista näkemystä edistetään. Jos kyse olisi aidosta rinnakkaiselosta ja tasapuolisuudesta, niin se toteutuisi vasta silloin, jos myös yksimielisesti samaa sukupuolta olevien vihkimistä kannattavassa seurakunnassa pidettäisiin huoli, että myös siellä kuuluu ääni, joka pitää samaa sukupuolta olevien vihkimistä Raamatun vastaisena.

Itse pidän hyvin suurena ongelmana sitä, jos minut kirkon penkissä pakotettaisiin kirkollisten ilmoitusten kohdalla, avioliittokuulutusten yhteydessä liittymään seurakunnan kanssa rukoukseen, jossa tunnustetaan samaa sukupuolta olevien liitto Raamatun opettaman avioliittokäsityksen rinnalla. Kaikkien ihmisten puolesta voi rukoilla, mutta kaikkia asioita Jumala ei ole luvannut siunata. Sellaiseksi minä näen tilanteen, jossa pappi ilmoittaa seurakunnassa virallisesti solmittavat liitot ja käskee seurakunnan tunnustamaan sen rukoilemalla Jumalan siunausta liitolle.

Piispainkokouksen ehdotukseen sisältyvä ajatus työvuorojen järjestelystä sisältää myös tahattoman ansan. Naispappeuskysymyksen äärellä tehtyjä työvuorojärjestelyjä on ratkottu jo maallisessa oikeudessa, kun niistä on tehty kanteluja syrjintään vedoten. Jos kirkon avioliittokäsitystä laajennetaan, tarjoaa se syötön lapaan kiusantekijöille. Nykyisin valtio on antanut kirkolle oikeuden toimittaa avioliittoon vihkimisiä kirkollisin menoin, eli papistolla on yhteiskunnan silmissäkin tehtävä, joka rajautuu kirkolliseen vihkimiseen. Siksi oikeudessa ei voida rangaista pappeja, jotka kieltäytyvät samaa sukupuolta olevien vihkimisestä, koska se ei vielä kuulu virallisesti kirkon avioliittokäsitykseen. Jos avioliittokäsitystä laajennetaan, voi samaa sukupuolta oleva pariskunta pyytää konservatiivista kantaa edustavan papin vihkipapiksi, jonka jälkeen hänet voidaan haastaa syrjinnästä oikeuteen, kun tämä tulee siitä kieltäytymään.


Kahden avioliittokäsityksen yhdistäminen toimisi vain henkilöseurakunnissa

Jos oikeasti haluttaisiin kahden mallin rinnakkaiselo Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon, niin se olisi edes teoriassa mahdollista vain henkilöseurakuntajärjestelmässä. Nyt jokainen kirkon jäsen kuuluu pakotetusti siihen seurakuntaan, jonka alueella hän asuu. Mutta jos järjestelmä muutettaisiin siten, että kirkon jäsen voisi valita seurakuntansa vapaasti, pystyttäisiin kirkon sisään rakentamaan erilaisen avioliittokäsityksen omaavia seurakuntia. Tämä olisi kokonaiskirkon ja opin tasolla yhtä epäloogista kuin nyt annettu esityskin, mutta paikallisseurakuntien tasolla opetus ja käytännöt olisivat sisäisesti loogisia.

En kuitenkaan usko, että tällaista mallia tultaisiin koskaan harkitsemaan, koska se todennäköisesti muodostaisi kylkiäisenä myös virkakäsitykseltään erilaisia seurakuntia. Lisäksi seurakunnat mitä suurimmalla todennäköisyydellä myös alkaisivat näiden kysymysten myötä painottua hyvin eri kokoisiksi kuin niiden pitäisi olla suhteessa paikkakuntansa kokoon, mikä luo vielä nykyistä suurempaa epätasapainoa seurakuntien kesken.


Kristus pitää huolen kirkostaan

Olen uppoutunut vastauksessani jo tosi syviin vesiin. Kirjoitin paljon enemmän kuin sinä kysyit, ja purin myös omia tuntojani. Haluan sen myötä lohduttaa sinua, että työntekijän näkökulmasta tilanne ei ole ainakaan riviseurakuntalaista helpompi. Mutta kuten sanoin, en ole epätoivoinen vaan ainoastaan surullinen. Kristus on pitänyt huolen kirkostaan paljon vaikeammissakin kirkkohistorian vaiheissa. En siksi ole etsimässä itselleni uutta kirkkokuntaa.

Toisaalta en ole myöskään vaihtamassa vakaumustani avioliittokysymyksessä. Raamatun äärellä voidaan olla hyvin montaa mieltä erilaisista eettisistä kysymyksistä. Tämä on yksi selvimpiä, joka sanotaan samalla tavalla luomiskertomuksessa, Mooseksen laissa, Jeesuksen opetuksissa ja Paavalin teologiassa. En olisi uskottava Raamatun opettaja, jos yrittäisin kääntää sen joksikin muuksi.

En osaa ollenkaan sanoa, mihin tämä kaikki johtaa. Äärimmillään tilanne voisi olla se, ettei minulla ole mahdollista tehdä työtä eläkeikääni asti kirkon palveluksessa. Toisaalta konservatiivisia ihmisiä on työntekijöiden joukossa niin paljon, että kirkolla ei ole varaa ajaa heitä pois. Ja siksi on hyvin tärkeä, että tällaisen rajanvedon kohdalla konservatiiviset ihmiset eivät jätä kirkkoa. Kirkkomme tarvitsee nyt todella paljon rukousta. Jumala pystyy ohjaamaan raadollisten ihmisten yhteisöäkin tahtonsa mukaiseen suuntaan.