Kirjoittanut: Nettipappi Marko
« : 19.09.2021 - klo:18:24 »Hei Jerusanne,
Viimeisinä vuosikymmeninä suomalainen kristillisyys on ollut varsin näkyvässä murroksessa. Edellisten sukupolvien tuntema kristillinen yhtenäiskulttuuri on kadonnut. Vaikken ole vielä vanhus, pystyn näin keski-ikäisenä ihmisenäkin muistamaan kirkkaasti sen ajan, jolloin kaikki kaupat olivat visusti kiinni pyhäpäivinä. Jos oli unohtanut ostaa vaikkapa kahvimaitoa lauantaina ennen kauppojen sulkeutumista, oli nöyrästi ajeltava lähimmän huoltoaseman kahvioon, ja ostettava sieltä maitoa huomattavasti kauppojen hintoja kalliimmalla.
Muistan oikein hyvin ajan, jolloin evankelisluterilaiseen kirkkoon kuului 92 % suomalaisista. Lopusta kahdeksasta prosentista iso osa oli muiden kristillisten kirkkokuntien jäseniä. Ei siis mikään ihme, että kaikissa rutiineissa näkyi paljon selvemmin kristillisyys alkaen koulun tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta, koulun ruokarukouksista ja hartauksista päätyen suurempaan jumalanpalvelusten osallistujamääriin ja näkyvämpiin kristillisiin perinteisiin.
Tällainen elämänmeno on kulttuurillisesti kristinuskon kulta-aikaa. Voisin kuvitella, että se on jotain samanlaista kuin Raamatun lehdillä kerrottu juutalainen kulttuuri. Valtio ja hengellisyys kulkevat niin kiinteästi käsi kädessä, että hengelliset arvot näkyvät arjessa hyvin käytännöllisesti, vaikka kansa ei sataprosenttisesti olisi uskonnollista tai vakaumuksellista. Eivät kaikki suomalaiset ole menneiden sukupolvien aikaankaan olleet itse syvästi vakaumuksellisia, vaikka ovatkin olleet kristillisiin perinteisiin hyvin kotiutuneita.
Kysymykseesi voin siis vastata aika helposti: Emme vietä sapattia tai pyhäpäivää Suomessa samalla tavalla kuin Israelissa siksi, että kristinusko ei ole suurimmalle osalle suomalaisista auktoriteetti tai elämäntavan sanelija. Vaikka tämä vastaus on helppo antaa, nousee siitä luonnollisestikin heti jatkokysymyksiä:
Uskossa on aina kaksi puolta. Toisaalta se on mitä suurimmassa määrin joukkuelaji. Yksinäinen puu ei pala kauaa, eikä myöskään uskon liekki säily vahvana, jos ei ole yhteyttä toisiin kristittyihin. Samalla tavoin uskonnollisia tapoja ja Jumalan tahtoa on paljon helpompi noudattaa, jos ympärillä elävät ihmiset tekevät samoin. Pyhäpäivän viettäminen tulisi paljon helpommin rutiiniksi, jos töiden tekeminen ja askareiden toimittaminen - vaikkapa kaupassa käynti - ei olisi edes mahdollista.
Toisaalta yhtä aikaa on totta se, että usko on henkilökohtainen suhde Jeesukseen. Joukkuelaji muuttuu tapakristillisyydeksi ja suorastaan ulkokultaisuudeksi, jos uskon sisällöllä ei ole mitään henkilökohtaista merkitystä. Kaikki asiat tehdään vain siksi, että muutkin tekevät.
Minun mielestäni unelmatilanne on se, jossa syvälle henkilökohtaiselle vakaumukselle olisi tarjolla vahva yhteisön tuki. Valitettavasti elämä on ihannetilanteissakin aaltoliikettä. Mitä vahvempi yhteisön tuki, sitä helpompi on päästä tavoitteisiin - mutta vaarana on myös veltostuminen ja henkilökohtainen välinpitämättömyys. Mitä heikompi yhteisön tuki, sitä enemmän on otettava itse vastuuta - mutta joskus paraskaan yksilösuoritus ei oikein onnistu, jos kaikki muut kulkevat eri suuntaan.
Ehkä ensimmäiset kristityt olivat jonkinlaisia vastavirtaan kulkijoita. Kun sanoma Jeesuksesta ei tavoittanut juutalaista kansaa, jatkui sen julistaminen suurimmaksi osaksi pakanakristittyjen keskuudessa. Tällöin pakanakristityt olivat omilla paikkakunnillaan Rooman valtakunnassa selvänä vähemmistönä. Käsky lepopäivän pyhittämisestä oli ratkaistava siitä huolimatta, että ympäröivä yhteiskunta ei sapattia viettänyt. Tiukkaa sapattisäännöstöä noudattavaan Israeliin verrattuna ero oli kuin yöllä ja päivällä. En tiedä, kuinka pakanakristityt ovat toimineet. Luultavasti he ovat pyrkineet viettämään pyhäpäivää niissä rajoissa, miten se on vain ollut mahdollista. Ehkä mallia saatiin juutalaiskristityiltä, joita oli erilaisina pieninä yhteisöinä ympäri Rooman valtakuntaa.
Muutettavat muuttaen jotain samankaltaista - joskin paljon pienemmässä mittakaavassa - on tässä tilanteessa, jossa yhtenäiskulttuuri on hävinnyt. Kolmannen käskyn tukena ei ole enää suurta enemmistöä, joten pyhäpäivän viettäminen jää yksilön vastuulle. Minä itse luonnollisestikin iloitsisin siitä, että yhteiskunta tukisi minun vakaumukseni mukaista hengellisyyttä. Suomi ei kuitenkaan ole teokratia niin kuin oli Raamatun ajan juutalaisuus. Meillä ei ole myöskään yhtä vahvaa yhtenäiskulttuuria kuin Israelin juutalaisilla. Pohjoismaisessa demokratiassa päätöksenteko heijastaa enemmistön mielipiteitä, ja tässä asiassa se näkyy pyhäpäivän aseman heikkenemisenä.
Viimeisinä vuosikymmeninä suomalainen kristillisyys on ollut varsin näkyvässä murroksessa. Edellisten sukupolvien tuntema kristillinen yhtenäiskulttuuri on kadonnut. Vaikken ole vielä vanhus, pystyn näin keski-ikäisenä ihmisenäkin muistamaan kirkkaasti sen ajan, jolloin kaikki kaupat olivat visusti kiinni pyhäpäivinä. Jos oli unohtanut ostaa vaikkapa kahvimaitoa lauantaina ennen kauppojen sulkeutumista, oli nöyrästi ajeltava lähimmän huoltoaseman kahvioon, ja ostettava sieltä maitoa huomattavasti kauppojen hintoja kalliimmalla.
Muistan oikein hyvin ajan, jolloin evankelisluterilaiseen kirkkoon kuului 92 % suomalaisista. Lopusta kahdeksasta prosentista iso osa oli muiden kristillisten kirkkokuntien jäseniä. Ei siis mikään ihme, että kaikissa rutiineissa näkyi paljon selvemmin kristillisyys alkaen koulun tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta, koulun ruokarukouksista ja hartauksista päätyen suurempaan jumalanpalvelusten osallistujamääriin ja näkyvämpiin kristillisiin perinteisiin.
Tällainen elämänmeno on kulttuurillisesti kristinuskon kulta-aikaa. Voisin kuvitella, että se on jotain samanlaista kuin Raamatun lehdillä kerrottu juutalainen kulttuuri. Valtio ja hengellisyys kulkevat niin kiinteästi käsi kädessä, että hengelliset arvot näkyvät arjessa hyvin käytännöllisesti, vaikka kansa ei sataprosenttisesti olisi uskonnollista tai vakaumuksellista. Eivät kaikki suomalaiset ole menneiden sukupolvien aikaankaan olleet itse syvästi vakaumuksellisia, vaikka ovatkin olleet kristillisiin perinteisiin hyvin kotiutuneita.
Kysymykseesi voin siis vastata aika helposti: Emme vietä sapattia tai pyhäpäivää Suomessa samalla tavalla kuin Israelissa siksi, että kristinusko ei ole suurimmalle osalle suomalaisista auktoriteetti tai elämäntavan sanelija. Vaikka tämä vastaus on helppo antaa, nousee siitä luonnollisestikin heti jatkokysymyksiä:
- Onko kristinusko kokenut suuren tappion pyhäpäiväasiassa?
- Olisiko parempi, että valtion lait edelleen rajaisivat sunnuntaita niin, että se pakottaisi ihmiset pitämään lepopäivää?
- Millaisia valintoja kristityn täytyy tehdä oman pyhäpäivänsä suhteen, kun yhteiskunta ei pyhäpäivän viettämiseen kannusta?
Uskossa on aina kaksi puolta. Toisaalta se on mitä suurimmassa määrin joukkuelaji. Yksinäinen puu ei pala kauaa, eikä myöskään uskon liekki säily vahvana, jos ei ole yhteyttä toisiin kristittyihin. Samalla tavoin uskonnollisia tapoja ja Jumalan tahtoa on paljon helpompi noudattaa, jos ympärillä elävät ihmiset tekevät samoin. Pyhäpäivän viettäminen tulisi paljon helpommin rutiiniksi, jos töiden tekeminen ja askareiden toimittaminen - vaikkapa kaupassa käynti - ei olisi edes mahdollista.
Toisaalta yhtä aikaa on totta se, että usko on henkilökohtainen suhde Jeesukseen. Joukkuelaji muuttuu tapakristillisyydeksi ja suorastaan ulkokultaisuudeksi, jos uskon sisällöllä ei ole mitään henkilökohtaista merkitystä. Kaikki asiat tehdään vain siksi, että muutkin tekevät.
Minun mielestäni unelmatilanne on se, jossa syvälle henkilökohtaiselle vakaumukselle olisi tarjolla vahva yhteisön tuki. Valitettavasti elämä on ihannetilanteissakin aaltoliikettä. Mitä vahvempi yhteisön tuki, sitä helpompi on päästä tavoitteisiin - mutta vaarana on myös veltostuminen ja henkilökohtainen välinpitämättömyys. Mitä heikompi yhteisön tuki, sitä enemmän on otettava itse vastuuta - mutta joskus paraskaan yksilösuoritus ei oikein onnistu, jos kaikki muut kulkevat eri suuntaan.
Ehkä ensimmäiset kristityt olivat jonkinlaisia vastavirtaan kulkijoita. Kun sanoma Jeesuksesta ei tavoittanut juutalaista kansaa, jatkui sen julistaminen suurimmaksi osaksi pakanakristittyjen keskuudessa. Tällöin pakanakristityt olivat omilla paikkakunnillaan Rooman valtakunnassa selvänä vähemmistönä. Käsky lepopäivän pyhittämisestä oli ratkaistava siitä huolimatta, että ympäröivä yhteiskunta ei sapattia viettänyt. Tiukkaa sapattisäännöstöä noudattavaan Israeliin verrattuna ero oli kuin yöllä ja päivällä. En tiedä, kuinka pakanakristityt ovat toimineet. Luultavasti he ovat pyrkineet viettämään pyhäpäivää niissä rajoissa, miten se on vain ollut mahdollista. Ehkä mallia saatiin juutalaiskristityiltä, joita oli erilaisina pieninä yhteisöinä ympäri Rooman valtakuntaa.
Muutettavat muuttaen jotain samankaltaista - joskin paljon pienemmässä mittakaavassa - on tässä tilanteessa, jossa yhtenäiskulttuuri on hävinnyt. Kolmannen käskyn tukena ei ole enää suurta enemmistöä, joten pyhäpäivän viettäminen jää yksilön vastuulle. Minä itse luonnollisestikin iloitsisin siitä, että yhteiskunta tukisi minun vakaumukseni mukaista hengellisyyttä. Suomi ei kuitenkaan ole teokratia niin kuin oli Raamatun ajan juutalaisuus. Meillä ei ole myöskään yhtä vahvaa yhtenäiskulttuuria kuin Israelin juutalaisilla. Pohjoismaisessa demokratiassa päätöksenteko heijastaa enemmistön mielipiteitä, ja tässä asiassa se näkyy pyhäpäivän aseman heikkenemisenä.
