Lapsien kurittaminen

[Elfslayer]

Mitä pitäisi ajatella Vanhan Testamentin jutuista joissa sanotaan, että lapsia on pakko kurittaa? Kiitos nettipappi vastauksesta...

[Nettipappi Marko]

Tervehdys Elfslayer!

En ole kasvatuksen ammattilainen tai psykologi. Heiltä saattaisit saada hyvin erilaisia vastauksia kuin minulta, mutta rohkaistun kuitenkin kirjoittamaan ajatukseni sen pohjalta, mitä minä itse kuulen, kun luen kurittamista käsitteleviä raamatunkohtia. Et tosin eritellyt tarkemmin, mitä nimenomaisia kohtia tarkoitit, kun viittasit Vanhaan testamenttiin. Otin vapauden tehdä oletuksia ja keräsin sikermän sananlaskuja, joissa kurittaminen on esillä.

     Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan,
     joka rakastaa, kurittaa häntä jo varhain.
     (Sananl. 13:24)

     Kurita poikaasi, kun vielä on toivoa,
     varo sentään hengiltä hakkaamasta.
     (Sananl. 19:18)

     Hulluus tarttuu helposti nuorukaiseen,
     mutta kunnon kuritus ajaa sen pois.
     (Sananl. 22:15)

     Älä jätä poikaa kurituksetta - ei hän kuole, jos saa keppiä.
     Kun annat hänelle keppiä, pelastat hänet tuonelan tieltä.
     (Sananl. 23:13-14)

     Keppi ja nuhtelu antavat viisautta,
     kuritta kasvanut poika on äitinsä häpeä.
     (Sananl. 29:15)

Nämä sananlaskut vaikuttavat ensisilmäykseltään tosi rajuilta; käsketään oikein keppiäkin käyttää. Minä en kuitenkaan osaa nähdä näitä ohjeita sellaisina, että niissä käskettäisiin tehdä lasten elämä kurjaksi. Noissa sananlaskuissa käytetään muun muassa ilmaisuja ”rakastaa”, ”kun vielä toivoa on”, ”pelastat tuonelan tieltä”. Raamatussa mainitun kurittamisen idea näyttäisi olevan rakkaudessa lapsen parhaaksi toimiminen.

En tiedä, onko olemassa sellaista psykologia tai kasvatuksen ammattilaista, jonka mielestä lapsi ei tarvitse rajoja. Täysin vapaasti kasvanut lapsi voi huonosti. Hän ei opi elämään yhteiskunnassa niin, että elämä olisi hänelle täysipainoista. Eikä hän edes tunne oloaan turvalliseksi, jos kukaan ei ole antamassa rajoja ja elämänohjeita. Mielestäni edellä mainittujen sananlaskujen idea on juuri turvallisten rajojen antaminen.

Samalla sananlaskujen opetus lapsen kurittamisesta on opetus pienemmän pahan valitsemisesta. Jos ystäväni on suon silmässä tukkaansa myöten, niin tukasta repiminen on pienempi paha hukkumiseen verrattuna – vaikka tukasta repiminen ei olekaan itsessään hyvää ja oikeaa. Inhimillinen vaikeus on tietenkin päättää, milloin pitää ”repiä tukasta”. On varmasti kauhean monia mielipiteitä siitä, mihin rajat vedetään ja miten rajoja kuuluu pitää yllä. Eli siis mitkä asiat pitää kieltää ja pitääkö kieltoja vahtia sanallisin rangaistuksin vai täytyykö käyttää joitain kovempia menetelmiä.

Minulla ei ole omia lapsia, niin en todellakaan pysty sanomaan, miten todellisuudessa toimisin tai pitäisi toimia. Voisin kuitenkin kuvitella, että joissain tilanteissa sanallinen nuhteleminen ei riitä. Ajatellaan, että esimerkiksi 5-vuotias isoveli käyttää toistuvasti nyrkkejä 3-vuotiaan pikkusiskon pitämiseksi aisoissa. Muutaman perusteellisen nuhtelun ja opettamisen jälkeen sellainen tapa olisi mielestäni syytä kitkeä pois jollain keinolla, joka kertoo isoveljelle, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa pikkusiskon hakkaaminen. Pienempi paha on ”tehdä vääryyttä” väärintekijälle kuin antaa syyttömän kärsiä ja ehkä saada isojakin ongelmia tulevaan elämään. Samanlaisena pitäisin esimerkiksi tilannetta, jossa lapsi ymmärtämättömyyttään karkailisi jatkuvasti järven rantaan tai tielle leikkimään. En osaisi isänä olla kovin kärsivällinen, jos pelkäisin lapsen hengen puolesta. Kuulostaa rajulta, mutta siihen asti, kunnes lapsen ymmärrys lisääntyy, hänet on edes rangaistuksen pelolla pidettävä turvassa.

Esille ottamissani sananlaskuissa on mielestäni koko ajan se taka-ajatus, että oikeiden rajojen asettaminen ja valvominen on todellista rakkautta. Sillä lapsi parhaimmillaan pelastetaan jopa tuonelan tieltä. Täysin sama ajatus löytyy raamatunkohdista, joissa verrataan isän tekemää lastenkasvatustyötä Jumalan tekemään kasvatustyöhön.

     Älä torju, poikani, Herran kuritusta, älä katkeroidu, kun hän ojentaa sinua -
     jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa niin kuin isä omaa lastaan. (Sananl. 3:11-12)

     Rangaistessaan Herra kuitenkin kurittaa meitä, jotta meitä ei yhdessä
     maailman kanssa lopullisesti tuomittaisi. (1. Kor. 11:32)

     Mutta Herra ei hylkää, ei hylkää iäksi. Vaikka hän kurittaa,
     hän myös armahtaa, suuri on hänen laupeutensa.
     Ei Herra iloitse siitä, että hän kurittaa ihmistä. (Valit. 3:31-33)

     Te olette unohtaneet tämän sanan, joka rohkaisee teitä kuin isä poikiaan:
     - Älä väheksy, poikani, Herran kuritusta, älä masennu, kun hän ojentaa sinua -
     jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa.
     Teidän kärsimyksenne on kasvatusta: Jumala kohtelee teitä omina poikinaan.
     Onko sellaista poikaa, jota isä ei kurittaisi? Jos te siis olette jääneet vaille kuritusta,
     josta kaikki muut ovat osansa saaneet, te olette äpäriä, ette laillisia lapsia.
     Kun maalliset isämme kurittivat meitä, me emme tohtineet vastustaa.
     Vielä paljon suurempi syy meillä on alistua taivaallisen Isämme tahtoon,
     sillä se takaa meille elämän. Isämme kurittivat meitä vain lyhyttä aikaa varten
     ja niin kuin heistä näytti hyvältä, mutta Jumalan kuritus koituu meidän todelliseksi
     parhaaksemme: me pääsemme osallisiksi hänen pyhyydestään. Vaikka kuritus ei
     sitä vastaan otettaessa koskaan tunnu iloiselta vaan ikävältä asialta, se lopulta antaa
     näin valmennetuille hedelmänsä: rauhan ja vanhurskauden. (Hepr. 12:5-11)

Valitusvirsien kohdassa sanotaan erityisen hienosti, miten Jumala ei nauti kurittamisesta. Silti Jumala kurittaa lapsiaan, koska se on rakkautta. Jumala joutuu joskus käyttämään kovia otteita, ettei ihminen joutuisi kadotukseen. Jumalan kuritus on siitä iloinen asia, että se on aina virheetöntä ja täydellisen hyvää ihmistä ajatellen.

     Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa
     ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen. (Room. 8:28)

Ihmisten suorittama kuritus on vaikeampi asia, koska siinä tapahtuu paljon virheitä. Raamattu ei ikinä annakaan tukeaan perheväkivallalle tai muulle samankaltaiselle väärinkäytökselle. Kurittamisen idea ei ole myöskään siinä, että vanhemmat voisivat ruokkia omaa mukavuudenhaluaan. Vitsaa kun voisi helposti käyttää silloin, jos vanhemman kärsivällisyys loppuu, vaikka vitsa ei siinä tilanteessa olisi ollenkaan perusteltua ja lapsen parhaaksi. Esillä olleet sananlaskut ovatkin kirjoitettu ohjeeksi niille, jotka haluavat löytää oikeat tavat rakastaa lapsiaan. Raamatun ohjeet kurittamisesta eivät ole aikuisesta lähteviä, vaan kurittamisen yhteydessä puhutaan aina siitä, tapahtuuko se lapsen parhaaksi. Vanhempien on omassa rajallisessa viisaudessaan pyrittävä toimimaan lapsen ajalliseksi ja iankaikkiseksi parhaaksi. Aina se ei voi olla täysin samaa, mitä lapsi itse toivoo. Rajojen vetäminen on taitolaji.

[Elfslayer]

Kiitos kiitos. ^^ Mietin sitäkin, että missäköhän vaiheessa fyysinen kurittaminen on fyysistä kurittamista ja missä vaiheessa se muuttuu perheväkivallaksi...

[Jukka^^]

Emt.. mainitsin tosta ken vitsaansa säästää se lastansa vihaa, ni ope sano et sillä vitsalla tuolloin ohjattiin niiq esim. jotain elukkaa oikeille raiteille, ei ees välttämäti fyysisellä kosketuksella, mut eläin kuitenki tajus et o paras kääntää suuntaa.. en tiedä sanottiinko toi.. jaksanu lukee

[Nettipappi Marko]

Elfslayerille...

En tiedä, esititkö jatkokysymyksen, mutta vastaan silti.

Mielestäni fyysisen kurittamisen ja perheväkivallan ero on rakkaudessa. Perheväkivaltaa on kaikki se, missä toista pidellään pahoin omista itsekkäistä lähtökohdista käsin: oma paha olo, oman mukavuuden tavoittelu, oma kärsimättömyys jne. Mielestäni Raamatun ajatus kurittamisesta on taas keino, jolla estetään jonkun kurittamista pahemman asian tapahtuminen lapsen parasta ajatellen.

Esimerkiksi lapsi ei osaa pelätä tappavaa sähköiskua, vaikka kuinka yritetään selitää, että haarukan työntäminen pistorasiaan aiheuttaa sellaisen. Niinpä hän uteliaisuuttaan tekee niin, kun vain tilanne tarjoutuu. Vasta saatuaan kunnon tärskyn sähköstä hän ymmärtäisi vanhempien kiellot. Mutta kuka rakastava vanhempi antaa siihen oppiin mahdollisuuden? Sen sijaan lapsi osaa pelätä tukkapöllyä, jonka hän tietää saavansa toistamiseen, jos vielä yhdenkään kerran konttaa kohti sähkölaitetta haarukan kanssa. (Aina voi saivarrella pistorasian suojatulpista, mutta idea taitaa kuitenkin tulla selville...)

Jos lapsi saa fyysistä kuritusta silloin, kun hän tulee kotiin 10 minuuttia sovitun ajankohdan jälkeen, ollaan selvästi perheväkivallan puolella. Kurittaminen ei ole silloin millään muotoa rakkautta. Keskustelu luottamuksesta on kyllä paikallaan, mutta kurittaminen olisi vain vanhemman omien patoutumien purkamista.

[Nettipappi Marko]

Jukalle...

Mainitsemasi esimerkki on erittäin hyvä. Eläin on tietenkin aika raju esimerkki, jos sitä käytetään vertauskuvana lapsesta. Mutta idea tulee sitäkin kautta selväksi. Eläin ei osaa pelätä vitsaa, ennen kuin se on tuntenut nahoissaan, mitä vitsa merkitsee. Kun eläin on oppinut vitsan merkityksen, se menee oikealle polulle vitsan pelossa - vaikka sitä vain näytettäisiin eläimelle. Paimen sen sijaan ei halua eläimelle pahaa, vaan käyttää kieltä, jota eläin ymmärtää. Ja näin lopputulos on hyvä.

Jumalan ja ihmisen suhteessa taitaa mennä juuri noin. Ihminen ei ymmärrä omaa parastaan, joten Jumala joutuu käyttämään toisinaan koviakin keinoja. Jumalan antamat elämän vastoinkäymiset ja muut vastaavat ohjaavat meitä huomaamattamme niille raiteille, joille Jumala haluaa meitä ohjata. Synnittöminä olisimme osanneet valita sen tien itse.

Edelleen palatakseni Elfslayerin alkuperäiseen teemaan: Sananlaskujen antamat ohjeet lapsen kurittamisesta ovat mielestäni juuri tätä tarkoitusta varten. Vanhempien pitäisi osata arvioida oikeat keinot opettaa ja tehdä rajoja niin, että lapsi kulkisi oikeaa tietä.

[Moottorisaha]

Toimiiko tuokaan aina ihan noin nykyään. On lukemattomia esimerkkejä joita voisin kertoa kuinka vanhemmista toinen tai molemmat päättää suunnilleen lapsen syntyessä sen puolesta kaiken ja jos ei niin mene on vika lapsen. Sitä sitten "neuvotaan" ja "kuritetaan" rakkaudesta vaikka oikea syy on, että muuten vanhemman näyttelyesine ei kelpaa.
Sori sarkasmi, mutta eikös tuokin ohje päde jos vanhimmilla on oikea arvomaailma.

[Nettipappi Marko]

Hei Moottorisaha!

Ilman muuta kaikki ohjeet lähtevät siitä, että niitä noudatetaan oikein. Kurittamista koskevat ohjeet eivät ole mitään vallankäytön ja voimatoimien oikeutuksia. Niiden idea on, että toimitaan lapsen parhaaksi. Kukaan syntinen ihminen ei tietenkään osaa toimia minkään käskyn suhteen virheettömästi. Siksi on toimittava nöyrästi ja kysellen, miten vanhempana toimisi oikein ja mikä olisi lapsen parhaaksi. Nimenomaan omia mielitekoja ja oman edun tavoittelua pitää yrittää välttää. Täydellistä vanhempaa ei löydy, mutta siitä huolimatta ainoa varma väärin tekeminen on se, että jätetään lapsi pahoine tekoineen oman onnensa nojaan.

[Moottorisaha]

Hyvä. Luulin jo, että olet niitä joiden mielestä jo se se kun vanhempi on iältään vanhempi antaa sille likimain diktatuuriset oikeudet lapsen yli. Että vanhempana olo tekee heistä kaikenkattavan vallan omaavia vanginvartijoita. Okei tämä oli kärjistettyä, mutta tota näkee liikaa. Ihan liikaa ja kuuleekin. Toisinaan iältään vanhempi voi tajuta jostakin tuhat kertaa vähemmän kuin nuorempi.

Kärjistettyä tämäkin. Surullista vaan, että tiettyjen uskovien piirissä vanhemman valta katsotaan absoluuttiseksi. Kulttuuri siinäkin määrää.

Kiitos kun tästä kärjistyksestä et vedä hernettä nenään. Mutta pitää saada oikeesti kansa tajuaan ettei lapset ole omaisuutta tai projekteja jotka on vanhemman samassa mielessä kuin vaikkapa esim auto voi olla jollekin.

Paljonko tästä esim nyt kirkoissa puhutaan. Siitä kun lomautetaan jne kun ahdionko lissäntyy ettei kaikkea syytä ja syyllisyyttä kaadeta lasten niskaan? He kun ovat joillekin jo olemassaolonsa takia syyllisiä.

[Nettipappi Marko]

Yritin tuon tuoda esille jo ensimmäisissä vastauksissani, mutta hyvä, että tuli väännettyä rautalangasta. Lapsi on lapsi, siis yhtä aikaa lahja ja yhtä aikaa vanhempien vastuulla, itsenäinen olento ja samalla kasvatettava. Mutta ei omaisuus, jota käsitellään miten vain.

Kirkoissa asiasta puhutaan ehkä aika vähän. Vanhemmuus on tehty hieman liikaa rinnalla kulkemiseksi. Vanhemmuus on kuitenkin jotain enemmän kuin kaveruutta. Liian löysä vanhemmuus aiheuttaa sen, että pian sellaisetkin asiat, joista vanhemmat ovat vastuussa, kaatuvat lapsen harteille. Aikuisen pitää uskaltaa olla aikuinen ja vanhempi. Mutta se ei tarkoita tyranniaa.

Helppo näin lapsettoman ihmisen on tietysti puhua... On ihan eri juttu olla isä kuin puhua isyydestä. Mutta käytännön vaikeudet eivät tarkoita, etteikö saisi puhua ihanteista.

[Heppu]

Lueskelin näitä opetuksia ja kysyisin tarkennuksena muutamaa asiaa.

Oletetaan että nuorpari tulee kysymään sinulta neuvoa lapsensa kasvattamisessa ja he kertovat, että lapsi yrittää kielloista huolimatta karata läheiselle moottoriteille.

Neuvoisitko heitä käyttämään fyysistä kuritusta?
Ja jos neuvoisit, niinminkä ikäiselle lapselle mielestäsi ruummillinen kuritus on sopiva rankaisumuoto.

Siis alaikäraja ja yläikäraja.

[Nettipappi Marko]

Tervehdys, Heppu!

Esittämäsi tilanne on mielenkiintoinen ja hankala, sekä toistaiseksi ehkä varsin teoreettinen. Epäilisin näet, että harva vanhempi tulee kysymään kasvatusneuvoja lapsettomalta ihmiseltä. Mutta onhan se toki mahdollista. Ehkä joku haluaisi juuri "ulkopuolisen" näkökulman.

Olisin erittäin varovainen sanomaan mitään juuri heidän tilanteeseen toimivaa patenttiratkaisua. Mielestäni vanhemmat itse ovat ehdottomasti parhaita kasvattamisen ammattilaisia. Varmasti maailma on täynnä kieroon kasvaneita vanhempia ja rikkinäisiä perheitä, mutta mitkään olosuhteet eivät poista sitä erityistä sidettä, mikä vanhemman ja lapsen välillä on. Ulkopuolinen voi tulla sanomaan vaikka mitä hienoja periaatteita, mutta mielestäni kaikkein eniten merkitystä on juuri sillä siteellä, lapseudella ja vanhemmuudella. En kyllä kiistä sitäkään, etteikö ulkopuolinen voi antaa monenlaista näkökulmaa ja rohkaisua. Sellaisessa ehkä voisin ollakin apuna. Mutta sitä kammoksun yli kaiken, kun nykyisin tuntuu, että vanhemmilta otetaan tai vanhemmat antavat oman kasvatustehtävänsä laitoksille. Odotetaan, että koulu tekee lapsesta kunnollisen tai rippileiri saa nuoren lopettamaan tupakoinnin. Ei se vain toimi niin. Mutta se johdannosta...

Neuvoisitko heitä käyttämään fyysistä kuritusta?

En usko, että olisi mitään erityistä hyötyä siitä, että minä ja vanhemmat yhdessä laatisimme jonkun sotasuunnitelman, miten lapsi pidetään pois moottoritieltä. Eniten olisi varmaan hyötyä keskustella siitä, mitä he ajattelevat kasvatuksesta ja siitä, mikä on lapsen parhaaksi. Tekaistuna ääriesimerkkinä voisi toimia vaikka skenaario, jossa vanhemmat ovat sitä mieltä, että uhmaikäisen lapsen rajojen kokeiluun on parasta suhtautua siten, että vanhemmat antavat aina periksi, kun lapsi jotain kiukuttelee. Todennäköisesti silloin puhuisin lapsen turvallisuudentarpeesta ja rajoista. Mutta en silti voi sanoa, mikä on oikea tapa ne rajat vetää.

Ja jos neuvoisit, niinminkä ikäiselle lapselle mielestäsi ruummillinen kuritus on sopiva rankaisumuoto.

Siis alaikäraja ja yläikäraja.

Epäilen, että tähän ei ole olemassa vastausta. Jos vanhempi haluaa ja osaa ajatella lapsen parasta, hän itse tietää varmasti parhaat keinot. Oma näkemykseni on, että uhmaikäisen kanssa on vaikea neuvotella joissain tilanteissa. Vanhemman on vain yksinkertaisesti vedettävä rajoja ja tehtävä päätöksiä. Sen sijaan 18-vuotias nuori neiti ei varmaan kauaa kotona asu saatuaan maistaa koivuniemen herraa takalistossaan.

[Heppu]

Neuvoisitko heitä käyttämään fyysistä kuritusta?

En usko, että olisi mitään erityistä hyötyä siitä, että minä ja vanhemmat yhdessä laatisimme jonkun sotasuunnitelman, miten lapsi pidetään pois moottoritieltä. Eniten olisi varmaan hyötyä keskustella siitä, mitä he ajattelevat kasvatuksesta ja siitä, mikä on lapsen parhaaksi. Tekaistuna ääriesimerkkinä voisi toimia vaikka skenaario, jossa vanhemmat ovat sitä mieltä, että uhmaikäisen lapsen rajojen kokeiluun on parasta suhtautua siten, että vanhemmat antavat aina periksi, kun lapsi jotain kiukuttelee. Todennäköisesti silloin puhuisin lapsen turvallisuudentarpeesta ja rajoista. Mutta en silti voi sanoa, mikä on oikea tapa ne rajat vetää.

No jospa nuo vanhemmat sanoisivat, että aikovat antaa piiskaa lapselle, kun hän seuraavan kerran yrittää karata. Ja kysyisivät mitä mieltä olet siitä. Minkä ikäiselle käskisit antaa piiskaa. Siis ala- ja yläíkäraja.

[moltti]

Itseäni kuritettiin pienenä ja mitään hyötyä siitä ei ikinä ole ollut, en koskaan ole oppinut vitsasta muuta kuin että vanhemmat on hirviöitä.
 
Kai sen nyt ymmärtää että kun on itsepäinen lapsi ja tarpeeksi usein saa vitsasta niin traumojahan siitä tulee, itse sain ties mitä psyykkisiä ongelmia, sillä välin kun ystäväni joka suorastaan kauhistui kerran kuullessaan äitini lyöneen minua (häntä itseään ei siis koskaan lyöty kasvatuksen merkissä vaan ohjattiin eri tavoin) eli onnellisesti perheessään.

Jälkiseurauksena minulla on tästä että jos äiti ja isä tarpeeksi ärsyttävät niin niitä saa lyödä ja potkia mielin määrin sillä hehän opettivat että väkivalta on hyväksyttävää.

Mielestäni aikuinen on erittäin jälkeenjäänyt jos ei keksi muuta keinoa kuin hakata lastaan kasvatuksessaan, fyysisesti paljon pienempi ja heikompihan jää aivan nyrkkeilysäkiksi siinä helposti.

Ai niin, eihän isä ja äiti siellä perheterapiassa koskaan myöntäneet lyömistään, sanoivat että olen hullu ja kuvittelen kaiken. Mitään muita ongelmia minulla ei ole ollut kuin tämä lyömisasia.

Suomessa todellakin on asiat huonosti jos papitkin hyväksyy lasten hakkaamisen. Ilmankos näitä muita terapiaa ja psykologeja tarvitsevia nuoria on jo niin lukemattomat määrät. Tosin työllistäähän se ihmisiä, saadaan apua työttömyysongelmaan. Joten jatketaan rauhassa lasten hakkaamista.

[moltti]

Ps. sen jälkeen kun mentiin terapiaan niin vanhemmat ei ole koskaan lyöneet enään. Miksei voi elää niin että voi huoletta päästää papukaijan juoruamaan torille perheen asioista?