Tietoinen synti suhteessa ja parannus

[Etsivä]

Olen nuori aikuinen, joka on ehkä elämänsä vaikeimmassa tilanteessa. Olen asunut kumppanini kanssa yhdessä kahdeksan vuotta. Vuodet ovat vierineet ilman tunnontuskia, kunnes pari kuukautta sitten heräsin tutkiskelemaan uskon asioita ja lukemaan Raamattua. Koen, että pari kuukautta olen etsinyt Jumalaa ja sitä, mikä on oikein. Etsimisen myötä asenteeni esiaviolliseen seksiin ja avoliittoon on muuttunut ja koen niiden olevan väärin. Päädyin näiden mietteiden myötä pidättäytymään seksistä, mikä on avoliitossa hyvin vaikeaa. Lankeamisia on tapahtunut ja olen näitä täysin murtuneena katunut. Myös ahdistus ja syyttävät ajatuksen ovat tulleet tutuksi. Lankeamisen hetkellä päässäni on pyörinyt Raamatun kohtia ”ei ole uhria..”, ”..tallaa jalkoihinsa Jumalan pojan”. Raamatusta löytyy paljon ahdistavia ja varoittavia esimerkkejä: Esau hylättiin, vaikka hän kyynelin pyysi mahdollisuutta rikkeensä peruutukselle. Heprealaiskirjeessäkin sanotaan, ettei ole uhria jos ehdoin tahdoin tekee syntiä. Voiko näin ollen olla tilannetta, jossa ihminen haluaisi tehdä parannuksen, muttei saa enää anteeksi ja mahdollisuutta parannukseen? Voiko olla, etten saa anteeksi tietoisia lankeemuksiani esiaviolliseen seksiin, vaikka kyynelin olen niitä katunut ja pääsyä pois halunnut? Voiko täysin luottaa anteeksiantamukseen?

Entä sitten jos haluaa tehdä parannuksen ja tämä parannus ei olekaan hyvä? Kumppanini kosi minua hiljattain. Naimisiinmeno olisi parannus, mutta ongelma on siinä, että kumppanini uskosta en voi olla varma ja olisi väärin ryhtyä epäuskoisen aisapariksi. Kumppanini ei ole puhdas ateistikaan ja hän selvästi etsii uskoa ja lukee satunnaisesti Raamattua. Mutta mitä jos asian kanssa ei käy hyvin ja hän ei usko? Arvomaailma meillä on aika samanlainen: jos naimisiin mennään, se tapahtuu kirkossa, jos lapsia tehdään he kastetaan. Uskovaisia hän ei lyttää, Raamattua saan lukea rauhassa.

Olen ahdingossa, miten voin tietää mikä on oikein? Olemme olleet yhdessä niin kauan, että kumppanin jättäminen tuntuisi oudolta. Jos kyseessä olisi tuore suhde, kaikki olisi helpompaa. Onko nyt aika valita Jeesuksen seuraamisen ja kumppanin välillä? Jos valitsen mennä naimisiin, olenko niin kuin Esau, joka myi esikoisuutensa keitosta?

[Nettipappi Marko]

Tervehdys Etsivä!

Olet todella repivässä elämäntilanteessa. Kysymyksesi ovat suuria ja kipeitä, koska niihin liittyy niin monia näkökulmia, isoja elämänvalintoja ja ennen kaikkea hyvin herkkä ja herännyt omatunto. Tältä palstalta löytyvät jo erikseen keskusteluketjut näistä vaikeista aiheista, joihin sinä olet onnistunut törmäämään yhdellä kertaa. En voi kuin arvailla, miten rajussa myllytyksessä koet olevasi. Toivon, että osaan vastata viisaasti ja lohdullisesti.

Kun puran kysymystäsi osiin, löydän sieltä seuraavat suuret kipupisteet:
1. Elät avoliitossa, etkä pidä sitä Raamatun valossa oikeana.
2. Sinua on kosittu, etkä pidä Raamatun valossa oikeana mennä ei-uskovan kanssa naimisiin.
3. Olet ottanut miettimiseen aikalisän yrittämällä pidättäytyä seksistä, mutta tietoisten lankeamusten vuoksi pelkäät menettäneesi oikeuden anteeksiantoon.

Yritän käsitellä näitä kysymyksiä nyt omina palasinaan, jonka jälkeen sanon oman mielipiteeni. Kovin pitkästi en kirjoita, koska ajattelin lisätä kunkin otsikon alle linkin olemassa oleviin viestiketjuihin. Niissä on varsin perusteellisesti käsitelty jo noita esittämiäsi pohdintoja.

Avoliitosta avioliittoon

Lähtökohtaisesti uskovan ihmisen on pyrittävä pikaisesti avoliitosta avioliittoon. Miehen ja naisen suhde rakentuu monien tekijöiden varaan. Keskinäinen luottamus, ystävyys, tunteet ja tahto ovat hyvin mielenkiintoinen verkko, jossa riittää opittavaa koko elämän ajaksi. Toisen ihmisen parhaaksi elettäessä kiintymys ja sitoutuminen toiseen kasvaa päivä päivältä.

Tukipilareina tälle suhteelle toimivat sukupuolinen vetovoima ja sitoutuminen. Avosuhde on lähtökohtaisesti paljon vapaampi sitoutumisen muoto kuin avioliitto, vaikka teknisesti avioliiton purkaminen on hyvin helppoa. Kristitylle ainoa oikea miehen ja naisen välinen liitto on lähtökohtaisesti elämänmittainen sitoutuminen lujimmalla tavalla, jonka yhteiskunta tunnustaa.

Toisaalta käsi kädessä kulkee seksuaalisuus, joka ei ole pelkästään nautinto, vaan yhtä lailla puolisoita yhteen sitova elementti. Raamattu opettaa, miten yhteen liittyminen seksuaalisuuden kautta tapahtuu siitä huolimatta, tapahtuuko se oikeassa vai väärässä yhteydessä. Avioliittoa ylistävä luomiskertomus ja irtosuhteet tuomitseva Paavalin opetus pohjautuvat samaan lainalaisuuteen:

     Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa,
     niin että he tulevat yhdeksi lihaksi. (1. Moos. 2:24)

     Ettekö tiedä, että joka yhtyy porttoon, on samaa
     ruumista hänen kanssaan? Onhan sanottu:
     "Nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi." (1. Kor. 6:16)

Tämän vuoksi teidän yhdessä asumanne kahdeksan vuotta eivät ole merkityksetöntä aikaa, joka voidaan lopettaa noin vain. Te olette liittyneet toisiinne todella vahvoilla siteillä. Minun on hyvin vaikea nähdä tilannetta, jossa suosittelisin vuosia avoliitossa eläneitä ihmisiä eroamaan. Minun mielestäni sellaisessa tilanteessa on päinvastoin virallistettava suhde ja tehtävä siitä vielä lujempi.

Jos te eroaisitte, kyseessä ei olisi teknisesti ottaen avioero, koska ette ole olleet naimisissa. Mutta en pysty näkemään, että avioliiton ydin olisi pelkässä virallisessa puolessa. Virallinen vihkiminen ja yhteiskunnan tunnustama liitto on luovuttamaton osa oikeaa parisuhdetta. Mutta ystävyyden, tunteiden ja sukupuolisuuden kautta yhteen kasvaminen on myös hyvin sitova tekijä. Itse näen niin, että Jumala on asettanut virallisen liiton näiden herkkien osien - erityisesti seksuaalisuuden - suojaksi. Siksi Raamattu opettaa, että seksuaalisuuden herkkyyteen kuuluu ainutlaatuisuus. Avoliitosta eroaminen ei särje virallista liittoa, mutta se särkee ihmistä ja seksuaalisuuden ainutlaatuisuutta.

Tämän vuoksi uskoon tulleita, avoliitossa eläviä pareja minä haluan hoputtaa toisiaan kohti enkä toisistaan erilleen. Tästä aiheesta olen kirjoittanut jo aiheessa: Avoliitto uskoontulon jälkeen. Jotain tähän liittyvää löytyy myös aiheessa: Seksi, seurustelu, avoliitto, avioliitto. Linkki vie viestiketjun siihen viestiin, joka on lähinnä sinun kysymyksenasetteluasi.

Naimisiin ei-uskovan kanssa

Niin kuin omissa pohdinnoissasi olet jo todennut, edellä mainitsemani "itsestäänselvyys" ei olekaan niin helppo asia enää, kun siihen ottaa tämän toisen näkökulman. Jos minun juttusilleni tulisi uskova ihminen, joka täysin puhtaalta pöydältä kyselee sitä, millaisesta joukosta hänen kannattaisi elämänkumppania etsiä, niin itsestään selvää olisi antaa Raamatun vastaus siitä, että ei pidä ryhtyä epäuskoisen aisapariksi. Jopa sellaisessa tilanteessa, jossa olisi jotain viritystä ilmassa, haluaisin herättää kysymyksen siitä, mihin suuntaan uskova ihminen haluaa elämäänsä viedä.

Tästä aiheesta olen kirjoittanut ketjussa: Kristityn ja ei-kristityn suhde. Siksi en tässä vastauksessani rönsyile tämän laajemmin aiheen parissa. Esitä toki lisäkysymyksiä, jos haluat, mutta en usko, että tämä näkökulma olisi sinulle se varsinainen ongelma.

Pienempi paha

Koen, että varsinainen ongelmasi on keksiä, kuinka nämä kaksi "itsestäänselvää" mutta toistensa kanssa ristiriidassa olevaa näkökulmaa pitäisi yhdistää. Onko särjettävä kahdeksan vuoden yhteen kasvaminen, mikä iskee teihin molempiin syviä haavoja, eikä ole eduksi tulevia parisuhteita ajatellen? Vai onko otettava puolisoksi ihminen, jonka kanssa on jo niin paljon yhteistä, mutta jonka kanssa ei voi jakaa uskoaan tai joka pahimmassa tapauksessa saattaisi johtaa omaa uskoa sivuraiteille?

Tähän kysymykseen ei voi tietää etukäteen oikeaa vastausta. Eikä jäljellä olevassa valikossa olekaan enää absoluuttisesti virheetöntä ja ainoaa oikeaa vastausta. On olemassa parempi vaihtoehto tai pienempi paha vaihtoehto - mutta sitäkään ei näin sivusta käsin voi sanoa, mikä se on, kun et välttämättä voi itsekään sitä etukäteen tietää.

Vaikka kuvasit omaa kipuiluasi taitavasti, ja kuvittelin saavani siitä hyvin kiinni, en silti oikeasti tiedä elämäntilanteesi sävyjä ja näkökulmia riittävän hyvin. Koen, että puolisosi on varovainen etsijä, kun sinä itse puolestasi olet hyvin vahvaan herätyksen tilaan joutunut uskon alkuaskeleiden ottaja. En pysty tietämään mitään puolisosi sieluntilasta, niin kuin en voi varma olla koskaan edes sinun tilastasi. Vain Jumala ja sinä itse sen tiedätte.

Olet elänyt kahdeksan vuotta avoliitossa, ja arvailujeni mukaan ainakin viimeisimmät vuodet ollut vakavasti menossa kohti avioliittoa. Kosinnan myötä ollaan jo viimeisellä askelmalla ennen avioliittoon sitoutumista. Jos olisit ennen tätä hengellistä heräämistäsi ilman muuta suostunut kosintaan, pitäisin sitä parempana vaihtoehtona myös tässä tilanteessa. Ei-uskovan kanssa eläessäsi joutuisit mahdollisesti kovasti kipuilemaan ja huokailemaan puolisosi sieluntilan puolesta. Tai pahimmillaan taistelemaan oman uskosi kanssa. Erotessasi puolestaan saisit varmuudella suuria eron aiheuttamia haavoja itsellesi, eikä se välttämättä helpottaisi tulevia suhteita.

Tietoinen synti

Tärkeintä sinun on tässä tilanteessa kuitenkin tietää, että sinun taistelusi ja ristiriitasi eivät ole Jumalalta salassa eivätkä Jumalalle yhdentekeviä. Jeesuksesta sanotaan:

     Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja
     kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä,
     joita koetellaan. (Hepr. 2:18)

Älä missään tapauksessa yritä ratkoa tätä ongelmaa siten, että pyrit saamaan kaiken kuntoon, jonka jälkeen voit mennä Jeesuksen luo. Hengellisessä laulussa sanotaan aivan uskomattoman hienosti:

     Siksi älä koskaan lähde,
     älä minkään synnin tähden,
     ristin luota pois,
     ristin luota pois.

Ihminen, joka tajuaa syntinsä suuruuden ja synnin sitovuuden, saattaa kauhistua sydänjuuriaan myöten ja kokea itsensä täysin arvottomaksi ottamaan vastaan Kristuksen sovitustyötä. Mutta valtavaa Jumalan armoa on sekin, että hyvin harva kristitty tajuaa syntejään lähellekään sillä tavoin, kuinka Jumala ne tajuaa. Jos ihminen näkisi itsensä Jumalan silmin, hän tuskin jaksaisi enää uskoa mihinkään anteeksiantoon.

On olemassa ihmisiä, joilla ei ole enää mahdollisuutta parannukseen. He ovat sellaisia, jotka eivät haluakaan sitä parannusta. Mutta sellaista ihmistä ei ole, joka ei saisi Kristuksen tähden anteeksi, jos hän Kristuksen luo haluaa tulla:

     Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa,
     tulevat minun luokseni, ja sitä,
     joka luokseni tulee, minä en aja pois.
     (Joh. 6:37)

Sanotaan, että täysin rauhallinen omatunto on vain täysin paatuneella ihmisellä. Kaikkein tuskallisin omatunto on juuri herätyksen tilaan tulleella ihmisellä. Ja vakaan kristityn omatunto on jotain tältä väliltä.

Sinä olet nyt kaikesta päätellen vahvassa herätyksen tilassa. Omatuntosi ei anna sinulle helpolla rauhaa. Erityisen kovasti omatunto syyttää, kun Raamattu puhuu siitä, että tahallista syntiä ei saa anteeksi. Tällöin sinä muistat vaikka kuinka monta kertaa, kun omasta tahdostasi olet syntiä tehnyt.

En tiedä, kuinka yleistä on, että uskova tekisi syntiä vastentahtoisesti tai pelkästään vahingossa. Yksittäisiä syntejä tehdään halusta ja ihan tahallaan, joskin usein muka vahingossa itselleen hyviä tekosyitä keksien. Anteeksiantamattomat synnit ovat kuitenkin jotain paljon raskaampia. Kun Raamattu puhuu tahallisesta synnistä, se tarkoittaa tahallista kääntymistä pois Jeesuksesta ja elämistä ilman armon tarvetta. Ihminen, joka pelkää tehneensä anteeksiantamattoman synnin, ei voi olla sellaista tehnyt, koska hänellä on jäljellä katumus ja taju armon tarpeesta.

Sinun kannattaa lukea tätä aihetta käsittelevä ketju: Pyhän Hengen pilkka.

Kaikkein mahdottominta minun on nähdä oikeaksi ratkaisuksi yrittää muuttaa avoliitto "seksittömäksi avoliitoksi". Kun mietitään eniten oikeaa vaihtoehtoa, jäljellä ovat naimisiin meneminen tai kokonaan eroaminen. Ja tähän varovaisen näkökulmani jo edellä sanoinkin.

Toivon, että nämä ajatukseni voisivat huojentaa ja parhaassa tapauksessa jopa vähän selventää ajatuksiasi. Ole kaiken kipuilusi keskellä runsaasti siunattu! Saat myös rohkeasti esittää jatkokysymyksiä ja ajatuksia, jos koet tarpeelliseksi.

[Etsivä]

Lämmin kiitos Marko kattavasta ja paneutuneesta vastauksesta. Kommentit auttoivat jäsentämään omaa ajatusmaailmaa ja myös helpotti  haluan vielä lähestyä aihetta hieman syvemmältä tasolta, jos se käy. Kuten  vähän viittasitkin, et voi vastata yksiselitteisesti. Entä jos aiheeseen otetaan mukaan sisäiseen maailmaan liittyviä tekijöitä? Viittaan tällä siihen, että tunnistan itseni rikkaasta miehestä, jota Jeesus pyytää myymään kaiken mitä hänellä on ja seuraamaan sitten häntä: suhteeni on heikkokohtani. Asia joka on kieltämättä sydämen aarteeni ja tuottaa siksi murhetta. En haluaisi kumppanilleni epäjumalan asemaa, mutta välitän hänestä todella todella paljon ja jättäminen tuntuu aivan kamalalta. Miten tässä tilanteessa? Jos kumppanista uhkaa tulla epäjumala, odottaako Jumala osoituksia siitä, että kykenen jättämään hänet? Tuleeko minun siis kieltää haluni ja lihani ja lähteä vaikka sattuu paljon? Vai rukoilla tärkeysjärjestyksen muuttumista ja saan pitää kumppanini? Onko tällaisissa aiheissa kyseessä pelastuskysymys? Vai voisinko valita kummatkin, Jeesuksen ja kumppanin? Vaikeita, vaikeita kysymyksiä!

[Nettipappi Marko]

Hei Etsivä!

Ilomielin vastaan jatkokysymyksiisi. Sydämen rauha on todella kallisarvoinen asia, ja iloitsen, jos pystyn edes jonkun helpottavan ajatuksen murusen heittämään ilmoille.

tunnistan itseni rikkaasta miehestä, jota Jeesus pyytää myymään kaiken mitä hänellä on ja seuraamaan sitten häntä: suhteeni on heikkokohtani.

Jeesuksen opetus rikkaasta nuorukaisesta on hurjan ankara. Ja sen äärellä moni herkkä raamatunlukija on elänyt tuskaisia hetkiä. Jo opetuslapset tajusivat, että Jeesus opetuksellaan nosti riman moninkertaisesti yli maailmanennätyskorkeuden:

     Kun opetuslapset kuulivat tämän, he olivat
     ihmeissään ja kysyivät: "Kuka sitten voi
     pelastua?" Jeesus katsoi heihin ja sanoi:
     "Ihmiselle se on mahdotonta, mutta
     Jumalalle on kaikki mahdollista."
     (Matt. 19:25-26)

Näistä Jeesuksen sanoista käy ilmi, että hän ei olettanutkaan rikkaan nuorukaisen onnistuvan. Oikea ratkaisu olisi ollut se, että rikas nuorukainen tajuaa, että hänen hyvillä teoillaan ja onnistumisillaan on raja. Hän ei ole täydellinen, niin kuin Jeesuksen kanssa keskustelua aloittaessaan vaikuttaa itsestään ajatelleen.

Sinäkään et ole täydellinen, mutta kovissa tunnontuskissa ja herkässä mielessä on mahdollista, että sinä pystyisit jättämään itsellesi kaikkein rakkaimman ihmisen. Siksi on hyvä huomioida muitakin näkökulmia. Monessakaan elämäntilanteessa ratkaisu ei löydy kysymällä: "Pystynkö tekemään näin?". Tärkeämpää on kysyä: "Onko tämä oikein?"

Sinun kysymykseesi on melko suoraan annettu vastaus jo Paavalin kirjeissä:

     Toivoisin, ettei teillä olisi huolia. Naimaton mies kantaa
     huolta siitä, mikä koskee Herraa, siitä, miten olisi Herralle
     mieliksi. Naimisissa oleva taas huolehtii maallisista asioista,
     siitä, miten olisi vaimolleen mieliksi. Näin hän on jakautunut
     kahtaalle. Samoin naimaton nainen ja nuori neito kantavat
     huolta siitä, mikä koskee Herraa, jotta olisivat niin
     ruumiiltaan kuin hengeltäänkin pyhiä. Naimisissa oleva
     nainen taas huolehtii maallisista asioista, siitä, miten olisi
     miehelleen mieliksi. Tämän sanon teidän parastanne ajatellen,
     en sitoakseni teitä vaan auttaakseni teitä elämään kunniallisesti
     ja pysymään lujasti ja häiriintymättä Herran yhteydessä.
     Joku ehkä arvelee menettelevänsä sopimattomasti morsiantaan
     kohtaan, kun hän tuntee tähän ylivoimaista halua eikä voi sille
     mitään. Hän saa kuitenkin tehdä niin kuin haluaa, se ei ole
     väärin, he voivat mennä naimisiin. Mutta jos joku ei tunne
     voittamatonta pakkoa vaan hallitsee tahtonsa ja pysyy lujasti
     päätöksessään säilyttää morsiamensa koskemattomana, hän
     tekee oikein. Se, joka menee morsiamensa kanssa naimisiin,
     tekee siis oikein, mutta se, joka ei mene, tekee vielä paremmin.
     (1. Kor. 7:32-38)

Tummensin muutaman sanan tuosta Paavalin opetuksesta. Hän kantaa siis kaikessa huolta siitä, että ihmiset voisivat pysyä mahdollisimman hyvin yhteydessä Jeesukseen. Ennen tätä kohtaa hän on juuri opettanut, miten tulevat ahdingonajat ovat vaikeampia niille, joilla on perhettä huolehdittavana. Siltä hän haluaisi kristittyjä säästää. Mutta yhtä hyvin hän tietää, että naimattomuus voi myös olla ongelma ja kipupiste Jeesuksen yhteydessä pysymisessä:

     Mutta elleivät he jaksa hillitä itseään, menkööt naimisiin,
     sillä on parempi mennä naimisiin kuin palaa himon tulessa.
     (1. Kor. 7:9)

Naimisissa oleminen on pääasiallinen ja oikea tapa. Naimattomuus on poikkeustapaus, niin kuin Jeesuskin siitä osasta opetuslapsiaan:

     Se ratkaisu ei sovellu kaikille, ainoastaan niille,
     joille se osa on annettu. (Matt. 19:11)

Raamatussa on myös kohta, jonka perusteella tiedän ainakin yhden teologian oppilaan kieltäytyneen ottamasta pappisvihkimystä ennen kuin hän oli löytänyt itselleen puolison. Vedän nyt mutkia suoraksi, mutta kärjistäen tämän kohdan valossa voidaan kääntää kysymyksesi päinvastaiseksi: Onko oikein olla naimaton kristitty, jos esimerkin asemassa olevien seurakunnan paimenien oletetaan olevan naimisissa?

     Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden
     vaimon mies ... Hänen on pidettävä hyvää huolta
     perheestään, kasvatettava lapsensa tottelevaisiksi
     ja saavutettava kaikkien kunnioitus. Jos joku ei osaa
     pitää huolta omasta perheestään, kuinka hän voisi
     huolehtia Jumalan seurakunnasta? (1. Tim. 3:2-5)

Paavali sanoo sekä naimisissa olemista että naimattomuutta hyviksi asioiksi. Naimattomuutta puolustavia sanoja hän lausui tilanteessa, jossa oli oikeasti viisasta laskea kustannuksia, mikä on kannattavaa. Naimisiin meneminen, syvä kiintymys ja Kristuksen rakkauden veroinen suhde puolisoon on silti luomisesta asti kulkenut päätarkoitus:

     Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle
     kumppanin, joka sopii hänen avukseen. ... Siksi mies
     jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että
     he tulevat yhdeksi lihaksi. (1. Moos. 2:18, 24)

     Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti
     seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta ... Samoin
     aviomiehenkin velvollisuus on rakastaa vaimoaan niin kuin
     omaa ruumistaan. (Ef. 5:25, 28a)

     Ei Jumala luonut vain miestä eikä antanut elämää ja henkeä
     vain hänelle. Miten mies yksin voisi pyytää jälkeläisiä Jumalalta?
     Varokaa siis, ettei kukaan teistä hylkää vaimoaan, jonka on
     ottanut jo nuoruudessaan! - Minä vihaan eroa, sanoo Herra,
     Israelin Jumala. Joka eroaa, tekee yhtä väärin kuin se, joka
     tahraa kätensä veriteolla, sanoo Herra Sebaot. Varokaa
     hylkäämästä vaimoanne! (Mal. 2:15-16)

Käytin aika paljon volyymia painottaakseni sitä, että omantunnon syytöksesi ei ole arvioitavissa sitä syytöksen tunnetta arvioimalla ja punnitsemalla. On myös tunnettava Raamatun sana, joka toimii mittatikkuna,johon sitä syytöstä pitää verrata. Jumalan sana ja Jumalan viisaus ovat meidän sydäntämme suurempia.

     Siitä me ymmärrämme, että totuus on meissä, ja me
     voimme hänen edessään rauhoittaa sydämemme,
     jos se meitä jostakin syyttää. Jumala on meidän
     sydäntämme suurempi ja tietää kaiken.
     (1. Joh. 3:19-20)

Asia joka on kieltämättä sydämen aarteeni ja tuottaa siksi murhetta. En haluaisi kumppanilleni epäjumalan asemaa, mutta välitän hänestä todella todella paljon ja jättäminen tuntuu aivan kamalalta. Miten tässä tilanteessa?

Puoliso ei missään tapauksessa ole automaattisesti epäjumala ja väärä aarre. Edellä otin jo lainauksia siitä, miten Jumalan tahto oli luoda kumppani. Myös hengellisessä mielessä ihmiset tarvitsevat kumppaneita.

     Eikö meillä olisi oikeutta ottaa matkoillemme mukaan
     vaimoa, uskonsisarta, niin kuin tekevät muut apostolit,
     Herran veljet ja Keefas? (1. Kor. 9:5)

Edellisessä viestissäni käsittelin juuri sitä kahtiajakoisuutta, joka tässä sinun tilanteessasi on, kun epäuskoisen aisaparina ei olisi mahdollisuutta hengelliseen jakamiseen. Mutta samalla käsittelin myös sitä pienemmän pahan ajatusta. Joka tapauksessa lähtökohta ei ole, että puoliso on sitä varmemmin epäjumala, mitä enemmän häntä rakastaa ja häneen on kiintynyt. Siinä menevät puurot ja vellit sekaisin.

Jos kumppanista uhkaa tulla epäjumala, odottaako Jumala osoituksia siitä, että kykenen jättämään hänet? Tuleeko minun siis kieltää haluni ja lihani ja lähteä vaikka sattuu paljon? Vai rukoilla tärkeysjärjestyksen muuttumista ja saan pitää kumppanini? Onko tällaisissa aiheissa kyseessä pelastuskysymys? Vai voisinko valita kummatkin, Jeesuksen ja kumppanin?

Kysymys elämän tärkeysjärjestyksestä on monella tapaa elintärkeä ja oleellinen. Paavali kyllä edellä jo totesi, että naimisissa olevan tärkeysjärjestys ja panostus jumalasuhteeseen ei voi olla sama kuin naimattomalla voi olla. Silti naimattomuus ja naimisissa oleminen ovat kummatkin oikeita ja luvallisia vaihtoehtoja.

Sinä olet juuri nyt hyvin vahvassa Jumalan koulussa. Kaiken tämän kipuilun jälkeen et voi enää todistella mitään. Sinä voit valita joko naimisiin menemisen tai eroamisen. Ei ole mahdollisuutta suorittaa näytösluontoisia harjoituseroamisia tai harjoitusnaimakauppoja.

Syyttävä omatunto ei anna rauhaa mielikuvaharjoituksilla. Tällä hetkellä sinä kipuilet, onko rakas ihminen sinulle Jumalaa tärkeämpi. Jos ainoa oikea vastaus olisi hylätä rakas ihminen, ja sen tekisit, seuraavaksi omatuntosi syyttäisi sinua jostain muusta, joka tuntuu sinusta niin tärkeältä, että kokisit sen epäjumalaksi. Minä taas ajattelen, että elämä on täynnä upeita asioita, joista pitää kiittää Jumalaa, ja joiden väheksyminen on myös lahjan antajan väheksymistä.

     Pyhä Henki sanoo selvästi, että viimeisinä aikoina jotkut
     luopuvat uskosta ja alkavat seurata eksyttäviä henkiä ja
     pahojen henkien opetuksia. He luottavat tekopyhiin
     valehtelijoihin, joiden omassatunnossa on polttomerkki.
     Nämä kieltävät menemästä naimisiin ja syömästä ruokia,
     jotka Jumala on luonut sitä varten, että ne, jotka tuntevat
     ja uskovat totuuden, nauttisivat niitä ja kiittäisivät Jumalaa.
     Kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä siitä tarvitse
     hylätä mitään, kun se otetaan kiittäen vastaan. Jumalan
     sana ja rukous pyhittävät sen. (1. Tim. 4:1-5)

Sinun tarvitsee löytää tasapaino siinä, että on muitakin rakkaita asioita kuin Jumala. Se, että sinulla on romanttisia tunteita kumppaniasi kohtaan enemmän kuin tunteita Jumalaa kohtaan, se ei ole rakkauden mittari. Sillä voidaan mitata tunteita. Sen sijaan, jos sinä teet elämässäsi Jumalan tahtoa rikkovia valintoja kumppanisi vuoksi, olet rakastanut häntä enemmän kuin Jumalaa.

Rakkauden kaksoiskäskyn mukaan ihmistä ei kielletä edes rakastamasta itseään. Päinvastoin Jumalan käsky kuuluu, että ihmisen on rakastettava lähimmäistään yhtä paljon kuin itseään. Jos minä onnistun noudattamaan tuota käskyä, niin silloinhan minä rakastan lähimmäistänikin sitä enemmän, mitä enemmän rakastan itseäni.

Ymmärrän, että omantunnon syytöksesi ei ole kevyt kantaa. Mutta olen sitä mieltä, että tässä viestissä esittämäsi kysymys ei ole ratkaisusi kannalta merkittävä asia. Tämä omantunnon syytös haastaa sinut pohtimaan jumalasuhdettasi. Mutta mitä teet suhteessa kumppaniisi, sen kysymyksen suhteen palaisin mieluummin edellisen viestini ääreen.

[Etsivä]

Lämmin kiitos Marko jälleen kerran vastauksestasi, johon on uponnut varmasti tovi jos toinen! Kylläpä huokaisin luettuani vastauksesi loppuun, olen huojentunut! Ja iloinen myös siitä, että olen päätynyt tänne kyselemään ja saanut neuvoa  Raamattua huomattavasti enemmän tuntevalta olen viettänyt paljon aikaa omassa ajatusmaailmassa asian kanssa ja helposti siinä hämmentyy ja ei osaa erottaa, mitkä ovat omia ajatuksia. Siunausta tärkeälle työllesi!  tällaista toimintaa saisi olla lisää, koska onhan nuorilla helpompi lähestyä tätä kautta, kun suoraan ovelle koputtamalla!

[Nettipappi Marko]

Kun asioita pyörittää mielessään, ne muhivat omassa liemessään. Keskustelemalla tuulettaminen tekee hyvää. Lisäksi Raamatun sanan jumalalliseen viisauteen kuuluu se elementti, että Sana puhuu eri tavalla erilaisissa elämäntilanteissa oleville. Sydämen syytösten keskellä kaikki näyttää ankaralta.

On iloista kuulla, että olen voinut helpottaa prosessiasi. Ole siunattu!

[Etsivä]

Hei taas Marko! Menimme naimisiin juuri kumppanini kanssa. Oli huojentava saada päätös pitkälle vatvomiselle. Ajatus siitä, oliko tekoni oikein, pyörii kuitenkin vieläkin mielessäni. En ole saanut täysin rauhaa sydämelleni.

Puheessaan pappi muistaakseni viittasi siihen, että avioliitto on Jumalan lahja ja on lahjaa, että olemme löytäneet toisemme. Jälkeenpäin mietittynä pohdin sitä, voiko vieraan ikeen kantaminen agnostikon kanss olla lahjaa vai omaa jääräpäisyyttä? Eikö kehotuksen ignooraaminen ole syntiä? Mielessäni on käynyt myös se, että lihassani teen nyt syntiä joka päivä, kun menin solmimaan liiton ei-uskovan kanssa tietoisena ja heikkona. Parannuksen tekoihin ei kai tässä tilanteesta ole myöskään mahdollisuutta. Olenko tässä asiassa peruuttamattomasti syntinen? Voiko ihminen pitemmän päälle paatua tällaisessa tilanteessa?

[Nettipappi Marko]

Tervehdys Etsivä!

Lämpimät onnen ja siunauksen toivotukset avioliitollenne! On hienoa kuulla, että olette nyt saapuneet avioliiton satamaan.

Toivon, että pian saisit ilon ja rauhan sydämellesi. Olet ollut jonkin aikaa jo varsin vahvassa herätyksen tilassa. Silloin omatunto on äärimmäisen herkkä. Pidän ihan oikeasti sielunvihollisen työnä sitä, että hän haluaa sinun ahdistuvan. Näin olisi luultavasti käynyt riippumatta siitä, minkä ratkaisun olisit tehnyt. Todennäköisesti kipuilisit nyt pitkäaikaisen kumppanin hylkäämisen vuoksi, jos olisit päätynyt päinvastaiseen ratkaisuun. Tai sitten kokisit tuskaa avoliitossa elämisestä, jos et olisi tehnyt mitään vallinneelle tilanteelle.

Minun mielestäni sinä harkitsit tarkasti eri vaihtoehtoja, ja valitsit parhaan. En tietenkään voinut käskeä sinun mennä naimisiin, kun en tiedä mitään sinusta tai silloisesta avopuolisostasi. Mutta millään hengellisillä näkökulmilla en olisi voinut kehottaa teitä mihinkään muuhun kuin naimisiin menemiseen.

Koska olet löytänyt puolison, jota rakastat, sinun tehtäväsi on iloita eikä kokea syyllisyyttä. On väärin elää tilanteessa, jossa joutuu syyttelemään itseään. Mutta olisi tosi pahasti väärin, jos eroaisit. Joten jäljelle jää vain vaihtoehto, että sinun on iloittava puolisostasi ja avioliitostasi, etkä saa syyttää itseäsi - vaikket tiedäkään, mikä puolisosi uskon määrä on.

     Sitten sanon vielä, en Herran sanana vaan omanani:
     Jos jollakin veljellä on vaimo, joka ei usko, ja tämä
     suostuu asumaan hänen kanssaan, miehen ei pidä
     jättää häntä. Ja jos uskovalla naisella on aviomies,
     joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen
     kanssaan, vaimon ei pidä jättää miestään.
     (1. Kor. 7:12-13)

Alkukirkon aikana on ollut lukemattomia tilanteita, joissa evankeliumin levitessä toinen puolisoista on löytänyt uskon ja toinen ei. Jos sellainen tilanne olisi ollut sietämätön, olisi luultavasti annettu ohje, että pienempi paha on erota. Näin ei ole kuitenkaan neuvottu. Ei-uskovan kanssa voi joutua joskus hengellisissä asioissa ristiriitatilanteisiin. On mahdollista, että uskovan puolison usko hiipuu, jos syntyy perheen sisäisiä ristiriitoja. Mutta naimisissa oleville ohjeet ovat ihan muuta kuin tuskailu, jatkuva katuminen tai ero.

     Samoin te, vaimot, olkaa kuuliaisia miehellenne, jotta
     myös ne miehet, jotka ehkä eivät usko Jumalan sanaan,
     nyt vaimonsa elävällä esimerkillä ilman sanojakin
     voitettaisiin, kun he näkevät teidän elävän jumalan-
     pelossa puhdasta elämää. (1. Piet. 3:1-2)

Lähtötilanteenne huomioiden minun on tosi vaikea pitää syntinä sitä, että menitte naimisiin - vaikka mistä kulmasta asiaa tarkastelee. Kaikkein vähiten pidän syntinä sitä, että nyt elätte aviopuolisoina.

Iloitse puolisostasi ja kanna hänen sydäntään Jumalan eteen uskoa pyytäen.

[Etsivä]

Kiitos kovasti nopeasta vastauksesta ja toivotuksista! 

Kerroit, että on vaikea löytää näkökulmia siihen, miksi tilanne olisi syntiä. Haluaisin vielä avata, mihin lähtökohtiin omat ajatukseni perustuvat. Ensimmäinen tekijä on se, että vihille meno menee kehoituksen (epäuskoisen aisapariksi ei sovi ryhtyä) edelle. Kai tästä myös ajatus puolison epäjumalan asemasta on kummunnut.

Sekin vielä, että tuntuu, ettei kohta 1. Kor. 7:12-13 koske minua, sillä se puhuu mielestäni niistä tapauksista, joissa uskoontulo on tapahtunut jo aviossa ollessa, ei ennen avioliiton solmimista.

Lopuksi vielä yksi valinnantekoon liittyvä kohta:”Mutta joka epäröi ja kuitenkin syö, on tuomittu, koska se ei tapahdu uskosta; sillä kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä.” (Room. 14: 23)

Tämmöisiä ajatuksia siis omalta osaltani. Varsinkin viimeinen kohta on kipeä, sillä koen niin helposti epäröiväni mikä on oikein. Ei auta kun laittaa kädet ristiin ja toivoa, että saisin vihdoin mielenrauhan asiassa.

Hyvää ja siunattua kevättä!

[Nettipappi Marko]

Kiitos tarkennuksista! Itsekin vielä pistän muutaman ajatuksen lisää, vaikka suurimmaksi osaksi taidan vain toistaa itseäni ja edellisiä vastauksiani.

Olen täysin samaa mieltä noista kohdista, jotka nostit esille. En tarkoita, ettenkö minäkin tietäisi, mitkä näkökulmat tekevät asiasta vaikean. Kuka tahansa herkällä omallatunnolla Jumalan Sanaa lukeva joutuu painimaan tiettyjen näkökohtien kanssa. Nuo mainitsemasi asiat vilahtivat jokainen myös minun mielessäni edellistä vastaustani kirjoittaessani. Koska jokaiselle niille on myös perusteltu vastaväite, oikaisin loppuratkaisuun. Olen sitä mieltä, että nykyinen elämäntilanteesi ei ole missään tapauksessa synti.

Olen huomattavasti enemmän aralla tunnolla siinä hetkessä, jossa mietitään, mihin suuntaan pitää askeleita ottaa. Naimisiin menemistä miettiessä tilanne on aavistuksen herkempi. Silloin keskenään puntarissa ovat juurikin nämä vaihtoehdot:

1. Vanhassa testamentissa kielletään juutalaisia miehiä ottamasta itselleen pakanaa vaimoksi. UT:n puolella ei sanota mitään niin tarkkaa juuri avioliittoa koskien, mutta vahvasti avioliittoonkin sopien kielletään ryhtymästä epäuskoisen aisapariksi.

2. Toisaalta sanotaan, että jos ollaan naimisissa, ei pidä erota sen vuoksi, että ei ole samaa uskoa. Tämä kohta on varmasti Paavalin kirjoitusajankohtana tarkoittanut useimmin sitä tilannetta, että naimisissa oltaessa toinen puolisoista on tullut uskoon, mutta toinen ei. Mielestäni silti perussääntö ei muutu.

3. Raamattu nimittää siveettömyydeksi tai haureudeksi avioliiton ulkopuolisia suhteita, ja käskee siksi mennä naimisiin.

Siitä lähtökohdasta, joka teillä on ollut, näitä kohtia ei enää voinut yhdistää ilman, että jonkun kohdan kanssa olisi joutunut ristiriitaan. Et olisi ilman epäröintiä ja tunnontuskia voinut myöskään jättää avopuolisoasi. Yhtä lailla se olisi jättänyt sinut aralle mielelle siinä, toimitko oikein. Siksi ainoa kohta, jossa oli edes pientä epäröimisen mahdollisuutta, oli siinä hetkessä, kun mietit, vastaatko kosintaan myöntävästi vai et. Nyt kun olette naimisissa, on vain yksi oikea vaihtoehto: naimisissa oleminen.

Uskon oikein hyvin, että arka mieli ei jätä helpolla rauhaan. Mutta haluan hyvin napakasti sanoa, että sinä valitsit parhaan ja noista vaikeista taustakysymyksistä huolimatta ainoan oikean vaihtoehdon, kun menit naimisiin. Ikinä en voisi pitää mitään muuta ratkaisua oikeana kuin sitä, että nyt jatkat onnellisena avioliitossa elämistä.

Toivon todella, että saisit mielenrauhan pian.