Ristiriitainen suhtautuminen konservatiiviseen kristillisyyteen

[Anniina]

Huono otsikko, mutta selitän sen kyllä. Olen periaatteessa itsekin konservatiivikristitty, ja esimerkiksi miehen ja naisen avioliitto on mielestäni oikea parisuhdemalli (ei siis avoliitto tai yhden yön jutut jne). Tämä siis vain esimerkki, ei juututa siihen, mutta parisuhteet on helposti asia, jossa leimautuu konservatiiviseksi ja tiukkapipoiseksi jos ei hyväksy kaikkea. Mutta tässä tulee se minun dilemmani. Teoriassa ja periaatteessa siis mielestäni vaikkapa avoliitto ei ole oikea malli, mutta en sitten kuitenkaan käytännössä osaa paheksua tuttuja avopareja ja villejä sinkkuja tai edes naapurin homoparia. Ihanhan he ovat kivoja tyyppejä eikä heidän elämänsä mitenkään häiritse minua. En osaa siis tunnevaltaisesti tuntea surua, että kylläpä elävätkin väärin. En ole inhimilliseltä kannalta perusluonteeltani tiukkapipoinen eikä minulla ole vaatimuksia muiden ihmisten elämäntyylejä kohtaan.

Mutta ongelma onkin se, että minun ei vissiin kuitenkaan pitäisi hyväksyä synnillistä elämää? Minun kai pitäisi kristittynä kehittää paheksuva asenne, etten vahingossa anna kuvaa, että mielestäni mikä tahansa parisuhdemalli on ookoo. Kuitenkin minulle inhimillisestä näkökulmasta moni asia olisikin ookoo, mitä se muiden parisuhde minua liikuttaa, oikeastaan en välitä koko asiasta. Mutta Raamatun mukaan minun ei kai pitäisi suvaita kaikkea, vaan välillä pohdin, pitääkö minun edes joskus velvollisuudentunnosta alkaa mainita "väärin eläville" tuttavilleni, että tehän teette syntiä. Tiedän kyllä, että apostolien mukaan nuhdella tulee vain muita uskovia, ei ulkopuolisia, ja yleensä tuttavissani on kyse ei-uskovaisista. Mutta eihän uskosta osattomienkaan pidä saada kuvaa, että kristinuskon mukaan mikä vain käy. (Totuuden nimissä en ole itse elänyt aina nuhteettomasti, joten olen erittäin arka sanomaan muille mitään. Pääsisivät oikeutetusti kuittaamaan, että itse olet ollut juoppo ja avionrikkoja ja ties mitä, joten ole sinä hiljaa ja ota se tukkipuu omasta silmästäsi.)

Toinen asia on se, että vaikka periaatteessa olen konservatiivi, minusta tuntuu usein vaikealta lukea esimerkiksi hyvin konservatiivikristillisiä lehtiä tai muita tekstejä, tuntuvat niin ahtailta. Mutta jos periaatteessa olen samaa mieltä kirjoittajien kanssa, miksi ne tuntuvat ahtailta? Ja miksi en halua hirveästi keskustella monenkaan konservatiivikristityn kanssa, vaikka olen samoilla linjoilla? Tiedän, että nettipappikin on melko konservatiivinen, mitä tulee moniin Raamatuntulkintoihin, mutta toisin kuin monet, sinä et lyö ketään Raamatulla päähän vaan perustelet kantasi. (Seköhän se ongelma joidenkin muiden tietämieni konservatiivikristittyjen kanssa onkin, että keskustelun ja pohdinnan sijasta tulee lainsaarnaa?)

Tämä tuli mieleen kirjoittaa, kun juuri minua pyydettiin ottamaan työasiassa yhteyttä erittäin vanhoillisena ja konservatiivisena tunnettuun pappiin, ja ajatus hänelle soittamisesta alkoi ahdistaa. Sitten sen ahdistuksen mukana tulee huono omatunto, että hänhän on hyvä kristitty kun noudattaa parhaansa mukaan Jumalan tahtoa, minunhan pitäisi mielelläni ottaa häneen yhteyttä. Miksi siis minua konservatiivina ahdistaa, kun käytännössä törmään muihin konservatiiveihin?

[Anniina]

Jatkan tätä ajatustani ja laajennan sitä vielä ns. vapaiden suuntien kristillisyyteen. Minulla on ongelma myös suhtautumisessa ihmisiin, jotka ovat sellaisia "hallelujan huutelijoita" ja joka paikassa todistajia. Voi johtua siitä, että en itse mainosta uskoani oikein missään enkä varsinkaan ota puheeksi pyytämättä "sopivassa ja sopimattomassa tilanteessa", vaikka Raamattu siihen kehottaakin.

Tämä lisäys juontaa juurensa hautajaisiin, joissa hiljattain olin. Vainaja oli uskovainen ja niin myös muutama hautajaisvieras. Suurin osa ei ollut. Kun annettiin vapaa sana eli sai muistella vainajaa, niin yksi näistä uskovista sai päähänsä pitää pitkän todistuspuheenvuoron omasta uskoontulostaan. Kyllä hän vainajaakin muisteli, mutta sitten meni todistukseksi ja vähän kuin herätyssaarnaksi. Minua hävetti, kahdesta syystä. Ensiksikin siksi, että puhuja ei pysynyt järkevässä mitassa eikä aiheessa, eli ei puhunut vain vainajasta vaan enemmän itsestään, ja lisäksi puhe kiersi kehää, hän toisti samat asiat moneen kertaan. (Tämä jälkimmäinen on minusta tosin yleensäkin spontaanien puheenvuorojen ongelma; kun ei ole etukäteen suunniteltu mitä sanotaan, päädytään toistelemaan jo sanottua tai eksytään aiheesta eikä osata lopettaa ajoissa.) Hävetti siis, että tällaisia tuputtajiako me uskovat muiden mielestä olemme. Että mitä nuo ihmiset oikein nyt ajattelevat. Pidin siis herätys- ja todistuspuhetta hautajaistilanteeseen sopimattomana. Ja sitten hävetti, että mikä minä olen arvostelemaan uskovaa, joka uskaltaa avata suunsa ihmisten edessä. Ei kai ole minun asiani arvostella uskonveljeä hänen sopimattomuudestaan, eikö ennemmin pitäisi kannustaa ja ottaa itsekin opiksi. Ja miksi hautajaiset olisivat sopimaton paikka herätellä ihmisiä, siellähän nimenomaan ollaan karusti kuolevaisuuden äärellä ja joudutaan miettimään myös ikuisuuskysymyksiä.

Mutta silti. Minua ahdistaa sekä opillisesti konservatiivit, kuten alussa sanoin, ja lisäksi vapaakirkko-helluntailaishenkiset Jeesuksen joka paikassa julistajat. Oikeastaan minua ahdistaa hyvin moni muu uskovainen, enkä jaksa tai uskalla edes mennä mihinkään porukkaan, varsinkaan mihinkään missä profetoidaan tai kovasti korostetaan henkilahjoja. (Tämä todistuspuheen pitäjä myös keskusteli profetioista ja unista toisen uskovan kanssa vieressäni ruokapöydässä, ja mietin jo, että jos yhtään menee lopunajalliseksi tai muuten arveluttavaan suuntaan tämä ennustelu, vaihdan istumapaikkaa.)

En suoraan sanoen tiedä, millainen minun tulisi olla tai miten suhtautua erilaisiin kristittyihin. Ahdistaa.

[Nettipappi Marko]

Hei Anniina!

Pohdinnoissasi kuvailet juuri sellaisia havaintoja, joita olen itsekin omassa tunne-elämässäni tehnyt. Olen kristilliseltä katsantokannaltani konservatiivi, mutta välillä saan itseni kiinni ahdistumisen tunteesta toisten konservatiivien kanssa jutellessani. Kyse ei minunkaan kohdallani ole siitä, että ajattelisin juurikaan eri tavoin keskustelussa olevista asioista. Silti jokin tökkää vastaan. Ja luulen selvittäneeni, mikä sen tunteen omalla kohdallani aiheuttaa. Tuttuun tyyliini otan kuitenkin vauhtia ja käsittelen asiaa hieman laajemmin.


”Konservatiivinen kristillisyys” puhekielessä

Kun olit esittänyt vasta tuon ensimmäisen kysymyksen, painiskelin sen äärellä saamatta kiinni aihepiiristä. Tajusin, ettei kukaan suoranaisesti ole määritellyt sitä, mitä hengellisellä konservatiivisuudella tarkoitetaan. Jokaisella on vain omat mielikuvansa, ja sanan tarkka merkitys riippuu siitä, kuka sitä käyttää ja missä yhteydessä.

Konservatiivisuus ylipäätään esiintyy kielenkäytössämme hyvin monessa merkityksessä. Esimerkiksi:

• Lääketieteessä konservatiivinen hoito tarkoittaa muuta kuin kirurgista hoitoa.
• Politiikassa konservatiivisuus tarkoittaa konservatismin aatteeseen tukeutumista.
• Taiteessa konservointi tarkoittaa vanhojen taideteosten entisöimistä alkuperäiseen kuntoon.
• Frisbeegolfissa konservatiivinen pelityyli tarkoittaa varman päälle pelaamista.

Hengellisessä kielenkäytössä kirjo on vähintään yhtä suuri. Koen, että konservatiivisella kristityllä ihmiset ovat omassa puhekielessään tarkoittaneet vaikkapa seuraavia asioita:

”Perinteinen ja säilyttävä”
Sanana konservatiivisuus viittaa konservointiin – säilyttämiseen ja säästämiseen. Mitä tahansa konservatiivisuudesta ajatellaankin, niin lähtökohtaisesti se on enemmän perinteiseen viittaavaa kuin uudistusmielistä. Konservatiivisten herätysliikekristittyjen piireissä tätä puolta halutaan korostaa puhumalla ”klassisesta kristinuskosta”, koska sillä sanaparilla on paljon positiivisempi kaiku.

”Turvallisuushakuinen ja varovainen”
Hengellisesti ja opillisesti perinteiden vaaliminen voi olla tapakristillisyyttä, mutta se voi olla myös varman päälle pelaamista. Juttelin kerran arvostamani konservatiiviteologin kanssa eräästä opillisesta kysymyksestä. Hän totesi: ”En ole varma siitä, onko tämä uusi ajattelumalli oikein, mutta tiedän, että perinteinen ainakin on.”
Tiedän nuoruudessani ja opiskeluaikoinani näyttäneeni välillä jopa ahdistuneelta, kun olin monien hengellisten kysymysten kanssa hyvin varautunut. Halu toimia oikein Jumalan edessä tuntui ja varmasti myös näytti varautuneisuudelta tilanteissa ja keskusteluissa, joissa en oikein tiennyt, ollaanko turvallisilla vesillä vai ei. Ehkä nykyisin osaan olla vähän rennompi. Ainakin tunnistan herkästi samaa varautuneisuutta joissain tapaamissani nuorissa ja välillä vähän vanhemmissakin konservatiivikristityissä.

”Muutosvastarintainen”
Turvallisuushakuisuus ja ”Herran pelko” voi jalostua muotoon, joka näyttää kaiken uuden vastustamiselta. Tällöin konservatiivisuus ei näytä vain tutun ja turvallisen säilyttämiseltä vaan siihen tulee mukaan taantumusta.

”Raamatun arvovaltaa korostava”
Opillisesti konservatiivisuuteen kuuluu ajatus Raamatusta kristityn ylimpänä ja ehdottomana auktoriteettina. Tämä näkyy käytännössä sellaisissa tilanteissa, joissa raamatuntulkinta joutuu törmäyskurssille yleisen mielipiteen kanssa. Siksi esimerkiksi lähimmäisenrakkaus ei voi olla konservatiivinen erityispainotus, kun sen sijaan vain miehen ja naisen välille varattu avioliittokäsitys on – vaikka ne kummatkin löytyvät Raamatusta.

”Raamattua kirjaimellisesti tulkitseva”
Askel jyrkempään konservatiivisuuden tulkintaan mennään, kun Raamatun arvovallan korostukseen lisätään kirjaimellisen tulkinnan painotus. Kahdesta vahvasti samalla tavalla Raamatun arvovaltaa painottavaa ihmistä voitaisiin luokitella konservatiivisemmaksi tai liberaalimmaksi sen mukaan, kuinka vertauskuvallisena he jonkin raamatunkohdan oikeaa lukutapaa pitävät.

”Huonosti käyttäytyvä”
Kukaan ei väitä, että konservatiivisuus pitäisi suomentaa käyttäytymistyylejä kuvailevaksi termiksi. Käytännössä välillä tuntuu, että konservatiivisuutta käytetään haukkumasanana vaikkapa seuraavien hengellisten tapojen synonyymeina:

• Kulmikas, jyrkkä ja ehdoton
• Tuomitseva ja Raamatulla päähän lyövä
• Suvaitsevaisen vastakohta, taantumuksellinen
• Mielestään ainoassa oikeassa uskossa oleva

Opillinen ja karismaattinen konservatiivisuus

Minun mielestäni konservatiivinen kristillisyys voitaisiin Suomessa jakaa karkeasti ottaen kahteen päälinjaan. Oikeastaan erottelitkin ne kahdessa kysymyksessäsi varsin onnistuneesti. Nämä suuntaukset ovat kirkollisen elämän muodoissaan aika kaukana toisistaan, mutta niitä yhdistää konservatiivinen kristillinen ajattelumalli.

Yhtä laitaa edustaa herätysliiketaustainen ja (jyrkän) opillinen luterilainen suuntaus, jota on piikikkäästi kutsuttu joskus ”pystykorvaluterilaisuudeksi”, koska se toimii kansankirkollisuuden vahtikoirana, opponenttina ja kriitikkona. Minun kokemukseni tästä konservatiivisuudesta on laaja, ja siksi myös omakohtainen tyylini on varovaisen säilyttävä. Sen voisi tiivistää ajatukseen: ”Pyrin, etten tekisi vääriä asioita.” Tämä näyttäytyy ulospäin varovaisuutena ja nihkeänä suhtautumisena kristillistä oppia sivuaviin muutoksiin.

Toisessa laidassa on karismaattinen kristillisyys, jonka hengellisyyden muodot ovat varsin vapaita, mutta joka eettisissä linjauksissaan edustaa yleensä hyvin perinteistä kristillistä tulkintaa. Tämä konservatiivisuus näyttäytyy minulle omaan tyyliini päinvastaisena. Se vaikuttaa aktiiviselta ulostulolta, jonka voisi tiivistää ajatukseen: ”Pyrin aktiivisesti muuttamaan muita oman uskoni mukaiseksi.” Tämä näkyy ylenpalttisena uskonasioista puhumisena ”sopivalla ja sopimattomalla hetkellä”.

Tämä kahtiajako on mielestäni hyvä kuva konservatiivisesta kentästä, vaikka tiiviyden vuoksi kirjoitinkin esimerkit suoraviivaisesti ja liioitellen.


Sydämen ahdistus levittää ahdistunutta tunnelmaa

Pikkuhiljaa alan lähestyä kysymyksesi teemoja. Kävit pohdintaa, miksi olet kokenut tällaisen kristillisyyden kohtaamisen vaikeana, vaikka sinussa itsessäsi on arvojesi puolesta paljon samaa. Iloitsin siitä, että et kuitenkaan sanonut kokevasi minussa samaa ahdistavuutta, vaikka tiedätkin minut luterilaiseksi konservatiiviksi.

Minulla on hyvin samankaltainen kokemusmaailma ristiriitaisesta suhtautumisesta konservatiivisten kristittyjen kanssa olemiseen. Vaikka ajattelen itsekin hyvin konservatiivisesti, on olo toisten samalla tavalla ajattelevien seurassa usein epämukava.

Luulen, että kyse on siitä, mikä kustakin ihmisestä loistaa eniten ulospäin: Näyttäytyykö hän sinulle omana itsenään vai näyttäytyykö hän sinulle edustamansa asian kautta. Kun kristitty on hyvin sinut oman ajattelumaailmansa kanssa, hän voi silloin olla aidosti oma itsensä omana persoonanaan. Lisäksi hän voi elää kaikessa tilanteeseen sopivalla tavalla. Jos taas ajattelumaailma on esimerkiksi heräävässä tai etsivässä vaiheessa, jolloin erilaisuuden kohtaaminen saa puolustuskannalle, ei vuorovaikutustilanteissa päällimmäisenä ole ihminen itse vaan se asia, jota täytyy korostuneesti tuoda esille. Tällä keinoin ihminen ikään kuin perustelee itselleen omaa kantaansa yhä uudelleen.

Syy voi toki olla myös vilpitön huoli eri tavalla ajattelevien puolesta. Karismaattiset evankeliointipuheet muistotilaisuuksissa - tai muissa tilanteeseen varsin huonosti sopivissa yhteyksissä - tai opillisten korostusten painotukset ponnistavat usein hyvin vahvasta velvollisuudentunnosta pitää esillä Jumalan tahtoa ja sanomaa. Valitettavasti usein se velvollisuudentunto näkyy selvemmin kuin Jumalan tahto. Se aiheuttaa ainakin minulle kuulijana epämiellyttävän olon.

Edellä jo sanoin, että olen itse ollut aikanani todella varautunut konservatiivisuudessani. Koin Jumalan pyhyyden jotenkin todella velvoittavana. Ymmärsin Jeesuksen sovitustyön ja anteeksiannon merkityksen, enkä kokenut, että minun olisi teoillani pitänyt ansaita taivaspaikka. Mutta yhtä lailla koin, ettei minulla silti ollut lupaa elää miten sattuu. Elämäni ja uskoni oli omassa mielessäni suurennuslasin alla. Se näkyi erityisesti jonkinlaisena evankelioimisen pakkona, jota en kuitenkaan koskaan onnistunut toteuttamaan. Lopputulos oli se, että ei-uskovien tai eri tavalla uskoaan sanoittavien kristittyjen parissa näytin varmasti kovin ahdistuneelta, kun mietin, millä tavalla minun täytyy elää ja toimia. En mielestäni ollut mitenkään epäkohtelias tai tahditon tai tuominnut toisia ihmisiä. Mutta on outoa, jos se vaivautuneisuus ei heijastunut ulospäin.

Tuon oman kokemukseni johdosta tunnistan aika herkästi sellaisia nuorempia kristittyjä, joiden silmistä paistaa vahva itsensä tutkiskelu ja arkuus. Koen näkeväni heissä samanlaista arkuutta ja epäröintiä sen suhteen, miten heidän kuuluu milloinkin elää. Silloin tällöin konservatiiviselle keskustelukumppanille tekisi mieleni sanoa: ”Ota rennosti. En ole muuttamassa sinua. Meillä on yhteinen usko samaan Jeesukseen. Sinä saat olla juuri sellainen kuin olet. Ja jos haluat, että muut ihmiset oppivat jotain sellaista, mitä sinä kannat sydämelläsi, niin paras tapa on näyttää, että sinun elämäsi on rentoa ja vapaata sen aarteesi ansiosta.”


Oikeassa oleminen työntää pois

Kerroit kokemuksesi muistotilaisuudesta, jossa karismaattista hengellisyyttä edustava ihminen näki hyvän tilaisuuden evankelioida läsnäolijoita. Olen itsekin nähnyt vastaavaa sekä kuullut erityisen hurjia kertomuksia siitä, miten arkaluontoisessa ja herkässä tilaisuudessa oleville ihmisille tuutataan täysin tilanteeseen sopimattomalla tavalla parannussaarnaa sielujen pelastukseksi.

Motiivina saattaa olla Paavalin Timoteukselle osoittamat sanat: ”Julista sanaa, astu esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan, nuhtele, moiti ja kehota, aina kärsivällisesti opettaen.” (2. Tim. 4:2) On kuitenkin erityisen tärkeä huomata, että kyseessä ei ole kuulijakunnalle sopimattomalla hetkellä saarnaaminen. Samainen Paavali opetti kristillisen tilannetajun tärkeyttä: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.” (Room. 12:15) Paavalin ohjeet tarkoittavat siis sitä, että evankeliumin julistajan on käytettävä kuulijalle sopiva hetki, vaikka se kyseinen hetki olisi itselle sopimaton. Sen sijaan kuulijalle sopimattomalla hetkellä ei pidä mennä puhumaan.

Koska omaan henkilöhistoriaani kuuluu jyrkän opillisen suuntautumisen lisäksi myös evankelioimisen pakon kokeminen, kuvittelen, että näissä kahdessa kuvaamassasi erilaisessa konservatiivisuuden ilmenemismuodossa on sama vaivaannuttava tekijä: pakonomainen sisäinen tarkkailu ja rauhattomuus. Konservatiivisuus, joka näkyy ”kävelevänä valomainoksena” toimimisena, on sellaista, että sitä tekee mieli kiertää kauempaa.

Ihmiset, jotka julistavat huonolla tilannetajulla aivan joka paikassa, antavat kuvan siitä, että he ovat kaikkia kuulijoita ylempänä. Tämä ei varmasti ole tarkoitus, mutta sopimattomaan aikaan suun avaamisella on tämä väistämätön vaikutus.


Ulkopuolisten nuhteleminen

Kysymystesi perusteella olet siinä tosi vaikeassa ja ristiriitaisessa tunnemylläkässä, että toisaalta ahdistut tuomitsevasti tai varautuneesti suhtautuvista konservatiiveista – ja toisaalta koet, että sinun pitäisi olla itse sellainen.

Se, että on itse tehnyt syntiä ei kumoa sitä, että siitä samasta asiasta on voitava edelleen opettaa. Minä ajattelen, että pappina syyllistyisin suorastaan ”rikoksen uusimiseen”, jos omien virheitteni vuoksi päättäisin, että kaikissa niissä asioissa, joissa olen langennut, olisin jatkossa hiljaa. Ei se hiljaa oleminen pyhitä yhtään minun syntiäni. Ne synnit on jätettävä taakse ja elettävä myös parannuksen saarnaamisen osalta kuin puhtaalta pöydältä.

Tuomitsemien ja kristillinen ohjausvastuu ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Jeesus sanoi tuomitsemisesta hyvin yksiselitteisesti, että vain synnitön saa tuomita: "Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven." (Joh. 8:7) Niinpä tuomitsemisvalta jää yksin Kolmiyhteiselle Jumalalle.

Sen sijaan kristillisen nuhtelun ja ojentamisen velvollisuuden yhteydessä ei anneta mitään käskyä siitä, että vasta synnittömän se kuuluisi tehdä. Päinvastoin synniksi lasketaan pikemminkin se, että tämä Jeesuksen käsky jäisi jostain syystä täyttämättä:

"Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä 'jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla'. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin.” (Matt. 18:15-17)

Erittäin tärkeä huomio on kuitenkin se, mitä itsekin pohdiskelit. Kristityillä ei ole oikeutta opettaa tai vaatia kristillistä moraalia niiltä, jotka eivät tunnusta Jeesusta ja Jumalan Sanaa omaksi auktoriteetikseen.

Sanoin kirjeessäni teille, että teidän ei pidä olla tekemisissä siveettömästi elävien kanssa. En tarkoittanut tämän maailman siveettömiä enkä ahneita, riistäjiä tai epäjumalanpalvelijoita, sillä silloinhan teidän pitäisi lähteä kokonaan pois maailmasta. Nyt täsmennän vielä: jos jotakuta sanotaan veljeksi mutta hän on siveetön tai ahne, epäjumalanpalvelija, pilkkaaja, juomari tai riistäjä, älkää olko tekemisissä hänen kanssaan. Älkää edes aterioiko tällaisen kanssa. Ei kai minun asiani ole tuomita ulkopuolisia? Ettehän tekään tuomitse muita kuin omaan piiriinne kuuluvia. Ulkopuoliset tuomitsee Jumala. "Poistakaa keskuudestanne se, joka on paha." (1. Kor. 5:9-13)

Ihanteellinen tilanne on se, että kristitty suhtautuu seurakunnan ulkopuolisiin ihmisiin täysin varauksettomalla lähimmäisenrakkaudella, mutta elää yhdessä toisten kristittyjen kanssa esimerkillistä elämää – myös toinen toistaan synnillisestä elämästä parannukseen kehottaen ja kannustaen.

Suurin ongelma tässä on se, että kansankirkossamme ei ole kovin yhtenäistä linjaa monista varsin keskeisistäkään eettisistä kysymyksistä. Se, mikä yhden mielestä olisi oikeaa kristillistä nuhtelemista on toisen mielessä väärää tuomitsemista. Moni konservatiivinen ihminen, minä mukaan lukien, kamppailee siis sen kysymyksen kanssa, milloin jonkin Raamatun vastaisen teon kohdalla pitäisi korottaa äänensä ja milloin ei. Esimerkiksi tuo mainitsemasi parisuhdekysymys on sellainen, että kirkon sisällä vallitsevan hajaannuksen vuoksi ulospäin osoitettu lähimmäisenrakkaus tulkitaan lähimmäisenrakkauden lisäksi myös opilliseksi linjaukseksi. Seurakunta, jolla on selkeät linjaukset Jumalan tahdosta ja vahva pyrkimys itse elää sen mukaan, pystyy vapautuneesti osoittamaan lähimmäisenrakkautta ulospäin.


Vastaukseni oli laaja, mutta en ole silti ihan varma, pääsinkö ytimeen asti kiinni. Esitä rohkeasti jatkokysymyksiä tarvittaessa.

[Anniina]

Huomaan vastauksestasi, että tein tosiaan sen perusvirheen, etten selittänyt, mitä aloituksessa tarkoitin konservatiivisella kristillisyydellä. Avasit sen mahdolliset tulkintatavat sitten melko perusteellisesti. Voin sen verran tässä nyt tarkentaa, että itse liitin sen sanan tuossa alussa tosiaankin lähinnä luterilaistyylisiin herätysliikkeisiin, en vapaisiin suuntiin, vaikka nyt kun asiaa ajattelen, vapaissa suunnissa ollaan monista moraalikäsityksistä hyvin samaa mieltä. Omassa päässäni konservatiiviselle kristinuskolle on (olipa luterilainen herätysliike tai vaikka helluntaiherätys) elintapojen kohdalla tyypillistä esimerkiksi miehen ja naisen välisen avioliiton, "perinteisten perhearvojen" ja sukupuoliroolien korostaminen, heteroseksuaalisuudesta poikkeavien sukupuolisuuntausten määritteleminen synniksi, kielteinen suhtautuminen alkoholinkäyttöön muuten paitsi ehtoollisella, jossain määrin edelleen myös maailmallisiksi koettujen harrastusten tai musiikkilajien tai pukeutumistyylin tms. torjuminen ja paheksuminen. Raamattuun suhtaudutaan ehdottomana Jumalan sanana, jota pitää lukea kirjaimellisesti mitään pois ottamatta tai lisäämättä tai tulkitsematta nykyajan normien mukaan. (Se, mitä siellä eri seurakuntien tai uskonsuuntien mielestä kirjaimellisesti lukee, tuntuu sitten kuitenkin vaihtelevan monissa kysymyksissä, kuten kaste- tai pappeuskäsityksissä.)

Lisäksi yleensä monien konservatiivisesti suuntautuvien mielestä ennen oli kaikki paremmin, oli yhtenäiskulttuuri ja Raamattua kunnioitettiin ja vanhempien sana oli laki ja kouluissa sai laulaa Suvivirttä. (Tämä ennen oli paremmin -ajattelu ei toki ole uskovaisten yksinoikeus, vaan tuntuu olevan paljolti myös ikäkausi- ja luonnekysymys. Osa meistä vain on ihmistyypiltään konservatiivisempia eli säilyvyyttä, perinteitä ja pysyvyyttä arvostavia. On ymmärrettävää myös, että ikääntyessä muistellaan nostalgisesti nuoruutta ja sen ajan yhteiskuntaa. Kyllä itsekin jo tässä viidenkympin korvilla mielelläni palaan lapsuuden kesiin.)

Toisaalta tunnen kyllä sitten monia konservatiivisia uskovia, jotka esimerkiksi avoimesti innostuvat vaikkapa tietokoneista ja muista teknisestä vimpaimista. Ihan kaikki nykyaikainen ei heistä ole pelkkää pahaa hapatusta (voihan internetin välityksellä välittää tehokkaasti myös Sanaa ja pitää yhteyttä uskonystäviin, hoitaa asioitaan pankissa sun muissa paikoissa ja hankkia tietoa hyödyllisistä asioista).

Tähän ei nyt liity mitään uutta kysymystä, eli tarkensin vain, mutta oli minulla jotakin mielessä. Vastauksesi oli sen verran pitkä, että minun täytyy lukea se vielä uudelleen. Palaan asiaan.

[Anniina]

Jatkan tästä aiheesta. Siihen on selkeä syy, miksi en koe sinua ahdistavaksi konservatiiviksi. Se on se, että suostut pohtimaan asioita muistakin näkökulmista kuin omastasi ja yrittämään ymmärtää toisin Raamattua tulkitsevia ja sitä eri näkökulmista lähestyviä. Ehkä karsastukseni kohdistuukin enemmän sellaiseen, että keskustelukumppani sanoo varmana totuutena jonkin tulkinnan ja eriävä kommentti on sitten heti hänen mielestään väärää oppia. Selityksenä ja perusteluna tällaiseen on yleensä, että "näin sanoo Raamattu ihan selvästi", ja sitten pidetään tyhmänä keskustelukumppania, jonka sisälukutaito ontuu niin pahasti ettei hän tajua selvää asiaa - vaikka kyseisestä kohdasta saattaa olla monia tulkintoja, ja kaikkien muidenkin mielestä juuri se heidän omansa on se selvin ja oikein. Eli se hiertää, jos ei suostuta edes yrittämään kuunnella tai ymmärtää toisella tavalla ajattelevaa kristittyä, kun ollaan niin varmoja oman tulkinnan oikeaoppisuudesta. Tämä ei tietenkään ole konservatiivien yksinoikeus, vaan sitä esiintyy yhtä lailla liberaalien puolella. Liberaali saattaa olla täysin vakuuttunut vaikkapa siitä, että suuri osa Raamatun kehotuksista, kielloista ja syntilistoista on yhtä vanhentunutta kuin juutalaisten isien perinnäissäännöt, ja että konservatiivien vanhoillisiin ja syrjiviin tulkintoihin täytyy ottaa kunnon hajurako. Asia voi olla siis eri, mutta suhtautuminen toisin uskoviin yhtä torjuva kuin patakonservatiiveillakin. Omaan tulkintaan laput silmillä takertumista esiintyy joka ikäluokassa ja uskon vaiheessa, vaikka mustavalkoisuus ja ehdottomuus lieneekin tyypillistä esimerkiksi vastauskoontulleille.

Olen huomannut olevani nykyään kärsimätön ja ärtyväni, kun törmään tällaiseen laput silmillä -kristillisyyteen. Toinen, mikä tuskastuttaa, ovat uskovat, jotka eivät tunne Raamattua kovin tarkasti, mutta ovat mielestään selvillä siitä, mikä on ns. Raamatun henki. Otetaan lentäviä lauseita, kuten älä tuomitse, ettei sinua tuomittaisi, tärkein niistä on rakkaus tai vastaavia ja yritetään niillä ohittaa monet kehotukset ja elämänohjeet. Että ei saa ketään ojentaa (edes kanssauskovaa), kun emme saa tuomita toisen elämäntapaa. En nyt mene enempää tähän, sillä en aio puhua ensisijaisesti mistään nuhtelemisesta. Tarkoitan tietynlaista epä-älyllistä suhtautumista, että ei lueta Raamattua tai jos luetaan, niin tiettyjä kirjoja vain (evankeliumit lienevät suosittuja), ei oikeasti hahmoteta tai edes yritetä hahmottaa kokonaisuutta, vaan tyydytään tuttuihin fraaseihin ja tällä vähällä tutustumisella luullaan, että ymmärretään ja tiedetään, mitä Raamatussa on. Vaikeat kohdat kuten vuorisaarnan kehotukset ohitetaan ja keskitytään niihin kivoihin, kuten siihen, että Jumala on rakkaus. Tosin ei ole selvitetty sitäkään, mitä rakkaus Raamatussa tarkoittaa, vaan moni sekoittaa sen nykyajan romantiikkaan ja kaikensuvaitsevaisuuteen.

Taitaisin kaivata ns. akateemisempaa keskusteluseuraa, jossa uskovat ihmiset suostuisivat pohtimaan Raamattua myös muista näkökulmista kuin itselleen helpoimmasta. Ja että uskallettaisiin keskustella ja heitellä kaikenlaisia pohdintoja ilmaan ilman, että joku kauhistuu ja ryhtyy syyttämään muuta porukkaa pilkkaajiksi ja vääristelijöiksi. Tällä palstalla joku kysyi sinulta taannoin, mitä Jeesukselle tapahtuisi mustassa aukossa. Vastasit siihen asiallisesti, mutta itse tiedän kristittyjä, joiden mielestä sellaista kysymystä pitäisi katua ja hävetä, sillä tuollainen on täysin sopimatonta vitsailua ja Kristuksen pilkkaamista. Minulla alkaa vanne kiristää jo ajatuksesta, ettei saa pohtia asioita tai esittää tyhmiäkin kysymyksiä.

[Anniina]

Minun perimmäinen ongelmani on, että en oikein tunne kuuluvani mihinkään kristittyjen ryhmään. Nimenomaan siitä syystä, että joko tuntuvat liian ankarilta konservatiivisen paatoksensa kanssa, tai sitten ovat karismaatikkoja joita vähän pelkään. Jälkimmäisessä porukassa kaiken kukkuraksi puhutaan helposti lopun ajoista ja profetioista ja tulevaisuuden uhkakuvista, ja niitä puheita taas paljon pelkään. Monet kansankirkkoon kuuluvat riviluterilaiset sitten vaikuttavat vähän liian vähän uskovaisilta eli epäilen, ovatko uudestisyntyneitä ollenkaan vai vain tapakristittyjä. Ja liberaalien kanssa en ole monestakaan asiasta samaa mieltä ja minua vaivaa, kun Raamatun selkeitäkin ohjeita selitetään vertauskuviksi tai vanhentuneiksi käsityksiksi. Millainen kristitty minun oikein tulisi olla?

[Nettipappi Marko]

Hei Anniina,

Kirjoitit hyvät kommentit ja itsetutkiskelut vastaukseni jatkoksi. En ole pitänyt kiirettä vastaamisella, kun muistan, miten taistelin tuon ensimmäisen vastaukseni kanssa. Jostain syystä se lähti tosi nihkeästi käyntiin. Nyt lueskelin viestiketjua hartaasti uudelleen, ja totesin, että oikeastaan et esittänyt enää mitään jatkokysymystä. Ellei sitten tuota "Millainen kristitty minun oikein tulisi olla?" -kysymystä lasketa. Ymmärrän sen pohjimmiltaan retoriseksi.

Toivon vastaavani sinulle tämän syksyn aikana, kun pidän raamattuluentoja aiheesta "Jumalansa näköinen seurakunta". Tuossa linkissä on aihepiiristä pitämiäni vanhoja luentoja, mutta aion korvata ne uudelleen rakennetuilla ja huomattavasti parannetuilla kokonaisuuksilla. Uudet luennot tulevat tuon saman linkin alle valmistuttuaan.

Kristittyjen erilaisuutta ja yhteyttä pohdiskellessa olen tullut siihen tulokseen, että muuttumisen paine on oleellisimpia kristittyjen yhteyden esteitä. Kun kohtaa toisella tavalla ajattelevan kristityn, syntyy usein seuraavanlainen ajatusketju.

• Hmmm ... tuo ihminen ajattelee hengellisistä asioista eri tavalla kuin minä.
• Hengelliset asiat ovat jumalasuhteeseen ja pelastukseen liittyviä.
• Jos me ajattelemme eri tavalla, niin eikö silloin jompikumpi ole väärässä?
• Eikö väärässä oleminen tarkoittaa, että jumalasuhteessa on jotain vikaa?
• Jos jumalasuhteessa on vikaa, niin eikö silloin ole pelastuksen ulkopuolella?
• Onko minun muututtava? Vai onko tuota toista muutettava?

Loppujen lopuksi ahdistus erilaisia uskovia kohdatessa syntyy oman jumalasuhteen epävarmuudesta ja vaikeista kysymyksistä. Sinä avasit omissa viesteissäsi sitä, kuinka karismaattisten ihmisten seurassa olet varuillasi lopunajallisten profetioiden vuoksi. Ne pelottavat sinua, joten ne synnyttävät epävarmuuden kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, jotka sitä aihetta pitävät esillä. Jos sen sijaan olisit elämäsi aikana käyttänyt valtavasti aikaa aihepiiriin ja eri näkemyksiin tutustumiseen, sinulla olisi todennäköisesti hyvin levollinen olo, eivätkä kovin intomielisesti lopunaikoihin suhtautuvien ihmisten näkemykset hetkauttaisi sinua. Saattaisit vain hymähtää ja todeta, että tämä on yksi tapa suhtautua. Minä näen asian perustellusti ihan toisin. Mutta jos tilanne olisi tuo, todennäköisesti silloin sinulla olisi joku muu kipupiste. Niitä kun on meillä kaikilla. Aina.

Toinen yhteyden ongelma on se, että maltillisimmat ja levollisimmat kristityt kokevat vähiten joukkoon kuulumisen tunnetta. Tämä on kärjekkäästi sanottu, mutta tarkoitan seuraavaa: Kumpi ryhmä kokee enemmän joukkoon kuulumista ja yhteyttä:

• Suomen evankelisluterilaisen kirkon jäsenet
• Itäisen Ilomantsin vasenkätiset frisbeegolf-juniorit

Joukkoon kuulumisen tunne syntyy nurinkurisesti silloin, kun erottaudutaan jostain rajattoman suuresta joukosta rajattuun ja pienempään joukkoon. Siksi esimerkiksi karismaattiset konservatiivit, opilliset konservatiivit tai hyvin liberaalit kristityt löytävät enemmän keskinäisiä yhdistäviä tekijöitä kuin monesta suunnasta asioita pohtivat maltilliset kristityt. Kun ajattelussa on jotain, millä erottaudutaan suuresta massasta rajatumpaan joukkoon, löydetään yhteys.

Tällainen yhteyden kokeminen voi olla aitoa samanlaisuuden löytämistä. Mutta toisaalta kristittyjen yhteyden voima ei saisi olla samanlaisten ominaisuuksien yhdistäminen. Seurakunnan kuuluu olla kuin ihmisruumis, jossa jokainen jäsen liittyy ominen vahvuuksineen yhteen ruumiiseen. Saavillinen peukaloita ei ole hyvä ruumis. Loppujen lopuksi saavillinen peukaloita ei hoida edes peukalon tehtäviä, koska ne eivät voi toimia, elleivät ole kiinni muussa ruumiissa. Peukalon tuomasta panoksesta on hyötyä vasta sitten, kun muut jäsenet ovat erilaisia.

Tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Kysymykseen "millainen kristitty minun tulisi olla", ei ole yksiselitteistä vastausta. Sinun kuuluu olla juuri omanlaisesi. Ei voi olla toista samanlaista. Oma paikka ja joukkoon kuulumisen tunne löytyy hitaasti kasvamalla Kristuksen kanssa seurakunnan yhteydessä. Joskus ensimmäinenkin askel ottaa aikansa. Eikä kasvu ja "lopullisen paikan etsiminen" pääty tämän elämän aikana.

[Anniina]

Kysymykseen "millainen kristitty minun tulisi olla", ei ole yksiselitteistä vastausta. Sinun kuuluu olla juuri omanlaisesi. Ei voi olla toista samanlaista. Oma paikka ja joukkoon kuulumisen tunne löytyy hitaasti kasvamalla Kristuksen kanssa seurakunnan yhteydessä. Joskus ensimmäinenkin askel ottaa aikansa. Eikä kasvu ja "lopullisen paikan etsiminen" pääty tämän elämän aikana.

Niinhän se on, mutta kun sitä tuppaa olemaan kovin kärsimätön. Asioiden pitäisi tapahtua saman tien tai mieluummin jo eilen. Tästä on yksi vitsi, jossa lyhytpinnainen mies rukoili Jumalaa:
- Rakas Jumala, anna minulle kärsivällisyyttä, ja anna sitä NYT HETI! 

Aika usein minäkin olen se lyhytpinnainen, joka rukoilee, että anna minulle vastauksia nyt heti (tai sitten lähipäivinä, mutta paria viikkoa kauempaa ei millään viitsisi odottaa).

[Nettipappi Marko]

Ymmärrän hyvin oireyhtymän. Ehkä jonkinlainen ajatuksellinen apu voisi olla siinä ajattelumallissa, että kristittynä eläminen on tien kulkemista. Perille ei voi päästä tämän elämän aikana, joten kulkeminen - ei perille pääsyn odottaminen - on se, mikä merkitsee.