Tervehdys Voihan elämä!
Kuulin nuoruudessani evankelista Arto Härkösen kertovan omasta uskoontulostaan. Hän oli voittanut juuri Los Angelesissa keihäänheiton olympiakultaa. Uransa huipulla, palkintopallin korkeimmalla korokkeella seisoessaan hänelle iski tyhjyyden tunne: "Tässäkö tämä kaikki on?" Siitä alkoi hänen etsikkoaikansa, joka päätyi hengelliseen heräämiseen. Tällaisena minä hänen kertomuksensa näin muutamien vuosikymmenien takaa muistan. Kertomus on jäänyt mieleeni, koska se tarjosi minulle ahaa-elämyksen siitä, kuinka ihmisen elämässä ulkoinen todellisuus ja sisäinen kokemus voivat olla hyvin räikeästi ristiriidassa keskenään.
Kuulostaa, että sinulla on jotain samankaltaista kipuilua omalla kohdallasi. Sanoit, että elämässäsi on ollut paljon traumaa ja kärsimystä, jonka keskuksessa on ollut ennen kaikkea ahdistuneisuushäiriö. Tämän vuoksi minulle tulee mielikuva, että suuri osa kärsimyksestäsi nousee sisäisestä todellisuudesta. Toisaalta puhuit siitä, että ulkoisesti sinulla on elämässä valtavan paljon hyvää. Vaikka mielenterveydelliset haasteet voivat kummuta hyvin monesta eri lähteestä, teen suoraviivaisen yleistyksen siitä, että ulkoisesta hyvinvoinnista riippumatta sisäinen kokemuksesi saa sinut kyselemään elämän arvoa ja merkityksellisyyttä.
Pahoittelen, jos olen tehnyt edellä hätiköidyn johtopäätöksen. Joka tapauksessa tällainen sisäisen ja ulkoisen todellisuuden kahtiajako on elämän arvon kyselemisen keskiössä.
Kristillisen uskon mukaan ihmisen arvo on täysin luovuttamaton. Raamatun alkuluvuissa tämä asia puetaan sanoiksi tavalla, jota harvemmin siteerataan:
"Jokaisen, joka vuodattaa teidän verenne, teidän elämänvoimanne, minä vaadin tilille. Minä vaadin tilille jokaisen eläimenkin. Vaadin tilille jokaisen ihmisen, joka vuodattaa lähimmäisensä veren. - Joka ihmisen veren vuodattaa, hänen verensä on ihminen vuodattava, sillä omaksi kuvakseen Jumala teki ihmisen." (1. Moos. 9:5-6) Sanat ovat hyvin raadolliset, ja juuri se raadollisuus ja jyrkkyys kuvaa sitä, kuinka arvokas Jumalan silmissä on jokaisen ihmisen elämä. Ja yhtä aikaa ihminen itse saattaa kokea, ettei hänen elämänsä ole minkään arvoista.
Sinä et kuitenkaan tarkalleen ottaen kohdistanut kysymystäsi ihmisen arvoon vaan siihen, onko elämä aina elämisen arvoista. Inhimillisillä mittareilla mitattuna voidaan hyvin sanoa, että hengityskoneen varassa eläminen, ihmiskaupan uhrina kasvaminen tai nälänhädässä riutuminen eivät ole meidän mielestä yleviä ja arvokkaita elämänmuotoja. Hyvinvointiyhteiskunnan keskellä rajanveto voi siirtyä vaikkapa mainitsemiisi mielenterveyden uhkaan, ilmastoahdistukseen ja päihdeongelmiin.
Kummassakin tapauksessa lopulta kysymyksemme on, tunteeko ihminen itse elämänsä elämisen arvoiseksi. Vastaus riippuu siitä, keneltä kysytään. Seksiorjaksi myyty ihminen saattaa kokea, että hänen elämänsä on pelastunut, jos saisi elää suomalaisen ilmastoahdistuksen keskellä vapaana. Murrosikäinen nuori saattaa kokea, että hänen elämänsä ei ole minkään arvoista, koska kaikkien muutosten keskellä hän ei koe olevansa sinut itsensä kanssa.
Esittämäsi kysymys on valtavan paljon monimuotoisempi kuin tämä kapeasta näkökulmasta kirjoitettu vastaukseni. On selvää, että läheskään jokainen ihminen ei pidä omaa elämäänsä elämisen arvoisena. Ja on yhtä selvää, että jokainen elämä on Jumalan luoma ja hänen silmissään arvokas. Raamatun todistus ihmisen arvosta on kristitylle ulkoinen todellisuus. Merkittävimmäksi kysymykseksi nousee silloin se, millaisen suhteen oma sisäinen kokemus tuohon Jumalan ilmoittamaan todellisuuteen luo.
Joskus ihmisten tehtävänä on auttaa kärsimyksessä elävää ihmistä, jotta hänen elämänsä voisi ulkoisesti olla elämisen arvoista. Toisinaan ihmisen täytyy itse harjoittaa ymmärrystään siinä, että elämä on elämisen arvoista, vaikka sisäinen kokemus olisi todellisuuden kanssa ristiriidassa.
Voittaako elämän hyvät asiat kärsimyksen? Onko uuden elämän luominen kaiken mahdollisen kärsimyksen arvoista?
En tiedä lopullisia vastauksia näihin kysymyksiin. On selvää, että hyvät asiat ja kärsimys eivät kumoa toisiaan, vaikka onnen hetket voivat joskus auttaa sietämään epäonnen hetkiä. Kauniin auringonlaskun ihaileminen ei kumoa silmässä olevaa roskaa. Nämä ovat yhtä aikaa olemassa. Toinen ilahduttaa ja toinen ärsyttää.
Samalla tavoin uuden elämän ihme pitää sisällään kaikki mahdolliset tulevaisuudet onnellisuudesta kärsimykseen. Erityisesti vanhemmuus kasvattaa sisäistä tunneskaalaa. Oma lapsi tuo hetkellisesti enemmän onnea kuin mikään asia ennen lasta. Ja yhtä lailla huoli lapsen tulevaisuudesta ja elämäntilanteista voi ylittää kaikki huolet, joita ennen lasta on kokenut. Tässäkin asiassa lopulta elämän arvon kokemisesta taitaa olla valintakysymys: haluaako kiinnittää huomion hyviin vain huonoihin puoliin. Ja onko elämä elämän arvoista juuri siksi, että siinä on läsnä koko elämän kirjo?
Kuten huomaat, vastaukseni on hyvin maalaileva, mutta toivottavasti näistä epämääräisistä asioiden pyörittämisistä on sinulle jotain apua.